Valosta annettu

Luku 41: Alku

Victoria näkee, kuinka ihmisiä putoilee polvilleen valon täyttäessä kadut. Ihmisiä kasvoillaan ilmeet, joita Victoria ei tunnista miksikään ihmisyydestä lähtöiseksi. Kyyneleet ovat kuin taivaasta annetut. Soihdut lasketaan hetkeksi, kun kaikki hajoavat siihen, mitä ovat. Valossa on kaikki, ja Victoria ymmärtää, että siinä on kaikki myös jokaiselle muulle. Victoria tietää, minne on menossa.

Valo leikkii ilmassa vain hetken. Vain niin kauan, että siihen voi tarttua, että sitä voi ymmärtää. Victoria hymyilee. Hänen vanhin ystävänsä. Hänen ja Marian. Se on vihdoin saattanut maailman yhteen. Victoria kohottaa kätensä, antaa valon sataa ylleen viimeisen kerran. Sitten maailma on vapaa.

Neuvoston rakennus kohoaa valkeana porttien takana. Victoria erottaa porttien edessä kuhisevan ihmismassan. Osa on painunut polvilleen, osa itkee hillittömästi, jonkun silmäkulmissa kiiltää nauru. Victoria näkee, kuinka jotkut vievät kätensä kulmahampailleen siinä kaikkien edessä ja purskahtavat itkuun. Victoria vie käden suulleen peittääkseen hengähdyksensä. Vampyyrit eivät kuole lahjan poistuttua. Kun valo vie sen mukanaan, elämän paino ei kasaannu heidän harteilleen. On kuin maailma pyytäisi heiltä anteeksi, että se käytti heitä. Heidän kyyneleensä antavat maailmalle anteeksi. Kaikki saavat vielä yhden mahdollisuuden elämään.

Silti Victoria näkee liikaa vihaa. Liikaa ihonalaista saastaa. Nämä ihmiset ovat tulleet tänne tappamaan. Kun neuvoston miehet kävelevät hiljaa, hekin valon asettamat kyyneleet kasvoillaan ulos, osattomien ja vampyyrien kirjava joukko puhkeaa huutoon. Vihaan taipuneita kasvoja, ihmisyytensä rajoilla rimpuilevia. Kuumeinen massa. Victoriaa tönitään, hän miltei hautautuu, mutta hän puskee ihmisten läpi.

Victoria ei huuda. Hän ei kohota ääntään, ei käsiään, ei mitään, sillä viha ei näe. Viha on sokea. Sen vuoksi se saa yhä sykkiä näissä ihmisissä, niin portin ulko- kuin sisäpuolellakin. Victoria tekee kuten lapsena aina silloin, kun karkasi leikkimään kaksosten kanssa. Hän potkaisee kengät jalastaan, sysää taaemmas porttia vasten itseään hakkaavia ihmisiä ja kiipeää. Hän kipeää kuten sellainen, joka on aina tiennyt tekevänsä niin vielä joskus uudelleen. Vanha tottumus elää hänen luissaan ja lihaksissan. Kaikkein korkeimmalla hän pitää tiukasti portista kiinni. Neuvoston miehet tuijottavat porttiinsa kiivennyttä nuorta naista, huutavat ihmiset toisella puolella ovat hetkeksi kohottaneet katseensa. Victoria tietää, että he näkisivät hänet vain tämän kerran. Pian he jatkaisivat jälleen huutoaan.

"Ettekö te näe?" Victoria tietää äänensä kantavan. Valo on vahvistanut sen sointia. Ihmisten silmissä on yhä kyyneliä. Victoria avaa ruskeat, valtoimenaan juoksevat kiharansa. Hän on pelkkä hienostonainen niille, joilla ei ole kotia, mutta hän ei suostu olemaan ainoastaan syntyperänsä muovaama kaunis koriste. Hän on hävytön ja kaunis. Hänen hiuksensa soljuvat selkään, hänen leukansa on kohotettu, mutta hän ei ole kenenkään yläpuolella. Hän ei ole kuten saarnaajat, sellainen mies niin kuin Ragnar Strauss. Hän on nainen, vaimo, osansa kantanut.

Ihmiset katsovat. He katsovat vihdoin, ja Victoria voi vain luottaa, että he katsovat hänen sanojensa taa, eivät häneen itseensä. Tässä ei ole kyse hänestä.

"Minä olen neuvoston kasvattama tyttö", Victoria aloittaa. "Kasvoin samanlaisten valkoisten porttien takana kuin ne, jotka pitävät teitä nyt polttamasta koko hallintoa alas. Minun parhaita ystäviäni olivat veljeni, yhtä lailla neuvoston kasvattama, sekä eräs rakastamani kaksikko, jotka kasvoivat kuten te, nimettöminä ja paperittomina. He nimesivät toinen toisensa, minä olin silloin paikalla. Minä opin katsomaan silmiin sitä maailmaa, jossa te olette eläneet."

Hetken Victorian yleisö on hiljaa. Sitten viha läikkyy yli, Victoria näkee, kuinka se paisuu rinnoissa, ottaa täyden muotonsa.

"Mitä kaltaisesi hienostoneiti täällä tekee!"

"Mitä helvettiä sinä muka ymmärtäisit?"

"Neuvoston kasvattiko meille kertoo elämästä?"

"Onnittelut, hienohelma, sinä opit, että joillekin elämä on vaikeaa!"

"Ajattelitko neuvoa meitä kauankin?"

"Menisit kotiin leipomaan miehellesi leipää!"

"Me emme tarvitse sinun teennäisyyttäsi!"

"Minä olen Anrabas Barretin vaimo." Sanat hiljentävät kohoavat äänet. Ihmiset katsovat toisiaan.

"Minut naitettiin vampyyrille." Victoria ei sano enää ensimmäiselle, koska hän tietää nyt paremmin. Mutta kenenkään muun ei tarvitse tietää. Asia on hänen, Marian ja valon välinen.

"Olen elänyt kahta elämää. Elämää neuvoston kasvatuksessa. Olen kasvanut kuunnellen tarinoita hirviöimäisistä vampyyreista, joille kuvailtiin tismalleen samoja piirteitä kuin teille. Tavallisille, osattomille ihmisille." Victoria siristää silmiään.

"Lisäksi minulla on elämäni vampyyrin vaimona. Vampyyrin, jolla on lempeä, mutta tyhjä hymy ja kaiken nähneet silmät. Minun aviomieheni on lämmin ja nukkuu aamuisin sikeästi. Hän ei ole neuvoston kertomien tarinoitten hirviö."

Victorian katse kohdistuu nyt suoraan neuvoston miehiin, jotka seisovat valkeissa puvuissaan pihamaalla. Dorian on heidän seurassaan. Veli seuraa silmät suurina, kuinka Victoria seisoo korkeammalla kuin hän koskaan. Siskon silmät kiiltävät ja hiukset juoksevat valtoimenaan. Siveetön ja kaunis. Oma itsensä.

"Minä puhun nyt suoraan neuvostolle", Victoria sanoo. "Tämä maailma ei saa kohdata toista sotaa. Johan te sen tiedätte, kyyneleet kasvoillanne kertovat teidän nähneen kaiken."

Dorianin ilme on lähestulkoon lohduton. Will Davies hänen vieressään tuijottaa Victoriaa silmä kovana.

"Teidän vanhempanne ja isovanhempanne antoivat vanhan, kaiken kadottaneen miehen ohjailla itseään käyttämään vampyyreita. He sivuuttivat todelliset ongelmat. Älkää tehkö samoja virheitä. Tässä sodassa on aina ollut vain ihmisiä. Nyt ne ihmiset ovat teidän porttienne takana."

Neuvoston miehet tulevat lähemmäs porttia. He ovat jo laskeneet katseensa, kaikki paitsi Dorian. Veli katsoo siskoaan vielä hetken ennen kuin astelee muiden miesten keskuuteen. Victoria roikkuu yhä portissa, kun se avataan. Korkealta hän näkee ensimmäistä kertaa, kuinka neuvoston miehet luopuvat ylpeydestään ja asemastaan, kohtaavat ne, joita hallitsevat.

Nämä miehet eivät ole samat, jotka tekivät nykyhetkeen johtaneet virheet. He ovat kuitenkin osaltaan ylläpitäneet valhetta. Victoria tietää, että heidänkään elinikänsä ei riittäisi kaiken korjaamiseen. Silti Victoria näkee, kuinka ihmiset ottavat ensimmäiset askeleet. Portit ovat auki, ihmiset ovat toistensa luona, katsovat toisiaan sellaisina kuin he todella ovat. Kaiken keskeltä Victoria erottaa veljensä ja aviomiehensä. Anrabasin, joka on kulkenut osana sykkivää vihaa ja joka nyt nojaa Victorian veljeen kuin ei olisi koskaan vihaa kantanutkaan.

Elämä on avannut silmujaan. Jokin on loppunut, pysyvästi takana päin, mutta kaikki on silti vasta alussa. Sen edessä Victoria uskaltaa jo hymyillä.