Valosta annettu

Luku 10: Piirrä minut uudelleen

Anrabas ei saa vaimonsa kyyneliä lakkaamaan. Se on Maria, joka istuu Victorian vierelle, istuu vain, ei koske, ei silitä, ei tee mitään siitä, mitä Anrabas tekisi. Anrabas havahtuu omaan kykenemättömyyteensä vasta, kun Victoria hymyilee kyynelten loputtua ja katsoo Mariaa silmiin kuin näkisi niiden takana jotakin, joka kuuluu vain heille. Anrabas tietää näkyä katsellessaan, että ei koskaan voisi täysin ymmärtää naisia. He kulkevat omassa puutarhassaan ja näkevät maailman eri silmin kuin hän ikinä kykenisi.

Mutta Victoria ei enää itke. Maria ei kysy, miksi Victoria itki. Maria vain istuu veljensä vaimon vierellä ja odottaa, että tämä hymyilisi jälleen. Anrabas tajuaa hävinneensä. Mitä hän on ikinä kuvitellutkaan Victoriasta, hiipuu kuin kituva liekki. Victoria ei avaisi sydäntään hänelle.

Maria nyökkää Victorialle ja kävelee ulos huoneesta. Anrabas tietää hänen menevän puutarhaan. Hän menee sinne aina, kun hänen täytyy ajatella. Anrabas istuutuu vaimoaan vastapäätä. Ei vierelle. Hän ei koe sitä oikeudekseen.

"Mitä Fridan kanssa tapahtui? Tiedän, että hän osaa olla hivenen karkea."

Victoria pudistaa päätään ja hymyilee kuin päivänsäde. Se hän onkin. Auringon tytär. Taivaasta tullut. Miten kukaan voi hymyillä niin aidosti itkettyään kuin kaikki maan purot?

"Ei, ei se Fridasta johtunut", Victoria sanoo. "Minä olen aivan kunnossa. Ei tarvitse huolehtia siitä."

Anrabas huomaa uskovansa naisen sanoja. Jos joku muu sanoisi niin, hän ei nielisi sitä, mutta Victorian valovoimaisuus iskee häntä suoraan kasvoille. Hän ei voi sanoa mitään vastaan. Hän voi vain nyökätä ja vastata hymyyn omallaan.

Anrabas hivuttautuu lattialle, painaa kätensä Victorian syliin, tulee lähelle kuten aviomies. Victoria tuijottaa hetken miestä ihme silmissään, hymyilee sitten ja vie kätensä miehen omille. Anrabas painaa varoen päänsä Victorian polville. Kallis vihreä kangas ei tuoksu miltään. Anrabas hengittää vain Victoriaa.

"Olen pahoillani, että teidän jälleennäkemisestänne tuli tällainen", Anrabas huokaa. Hän ei voi antaa Victorialle mitään siitä, mitä soveliaammat, häntä rikkaammat ja paremmassa asemassa seisovat sulhasehdokkaat olisivat voineet antaa.

"Ei. Minä olen onnellinen siitä, että sain nähdä Fridan. Hän ja Julius olivat ystäviäni, kun olin lapsi."

Anrabas nostaa päänsä ja hymähtää vaimolleen. Vasta sitten hän ymmärtää, että Victoria puhuu vain itsestään. Vampyyrin vaaleat kulmat kaartuvat.

"Eikö veljesi ollut heidän ystävänsä?"

Victorian ilmettä on vaikea tulkita. Kun joku hohtaa luonnostaan niin paljon, sen taakse tuntuu olevan lähes mahdoton kurkistaa.

"Oli hänkin", Victoria sanoo hiljempaa, "mutta hänellä oli eri velvollisuudet kuin minulla. Hän oli vanhempi ja miespuolinen, ei hän ehtinyt juosta kaduille leikkimään niin kuin minä tein."

Anrabasin suu loksahtaa auki. Hän nousee sohvalle Victorian viereen, mutta ei enää muista pitää etäisyyttä. Hän pitää yhä kättään Victorian omalla.

"Teitkö sinä sellaista? Juoksit kaduilla?" Ihmetys Anrabasin äänessä heltyy silkaksi iloksi, kun Victoria alkaa nauraa. Heleä, liplattava nauru. Naisen itsensä näköinen.

"Tein hirvittävän paljon kaikkea, joka ei sovi neuvostosuvun tyttärelle eikä kenellekään korkea-arvoiselle", Victoria nauraa, "mutta sellainen minä olin. Minä en tuntenut häpeää lainkaan. Kiipesin aidan yli tapaamaan kaksosia."

Anrabasin käsi puristaa Victorian omaa. Sormukset merkitsevät heidät toisilleen, mutta nainen Anrabasin edessä tuntuu kuuluvan täysin toiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa ei koskaan ollut sotaa. Sellaiseen, jota suunnitelma vampirismin levittämisestä ei koskaan runnellut. Puhtaaseen. Anrabas itkisi, jos osaisi itkeä toisen lähellä. Menisikö Victoria vielä niin pitkälle, että opettaisi?