Valosta annettu

Luku 43: Lumisade

Valo pyyhki pois antamansa talven. Kukat ovat märkiä ja kylmiä, niiden huurtuneet jäänteet peittävät muuten kaikesta tyhjennyttä puutarhaa. Victoria on yhä vailla kenkiä, hiukset auki. Hän kulkee puutarhan halki sen päähän, sinne, jossa kaikki alkoi. Hänen elämänsä. Se, jota hän ei osannut toivoa. Maisema on hiljaa. Victoria tietää, että kukaan ei tulisi tänne hetkeen. Valo on hetkeksi hiljentänyt koko maailman. Muilla on paikkoja, joihin mennä, mutta Victorialla on joku, jota odottaa.

Victoria tietää odottavansa vaikka ikuisuuden yli naista, joka on nähnyt kaiken. Hiljaisuus lomittuu toiseen, Victoria vain seisoo ja odottaa. Kukaan ei tule. On kuin koko maailma olisi hetkeksi käpertynyt itseensä nukkumaan, odottamaan uutta aamua valkenevaksi heille kaikille. Victoria hyväksyy sen. Kaiken korjaaminen veisi vuosia. Kenties toisen ikuisuuden. Miltä näyttää maailma niille, jotka ovat kerran olleet kuolemattomia? Entä niille, joiden menneet painavat enemmän kuin yksikään tuleva teko? Victoria ei haluaisi olla nyt veljensä eikä ainutkaan neuvoston vanhemmista miehistä. Hän ei haluaisi myöskään kohdata Ragnar Straussia kaiken tämän jälkeen. Miestä, joka tuskin koskaan nousee virheistään. Victoria olisi valmis antamaan anteeksi, mutta hän tietää, että kaikki ei ole hänen anteeksiannettavissaan. Tämä ei koske häntä. Hän on pelkkä väline, osaansa tyytyväinen. Ne antakoon anteeksi, joille se oikeus on suotu.

Odotus on kuin oma ikuisuutensa, pieni tila, jossa Victoria voi kävellä rajattomasti. Maailma, jolla ei ole enää ääriä. Puutarhan takana odottaa kaikki. Silti Victoria pysyy puutarhassa, sillä se, jonka hän haluaa, on olemassa hänelle kokonaisena vain täällä.

Kun Victoria vihdoin kuulee askelia, hän kääntyy ympäri hymy kasvoillaan. Maria ei ole koskaan näyttänyt samalta. Musta puku, mustat, avonaiset hiukset, kaikki se on yhä ennallaan. Silti kuolevaisuus saa Marian näyttämään erilaiselta. Avoimemmalta. Ylimääräinen kerros on poissa, Maria voi vihdoin katsoa Victoriaa suoraan silmiin. Maailmat ovat yhä tallessa Marian silmien tuikkeessa, mutta ne ovat nyt kirkkaammat kuin koskaan.

Victoria juoksee syleilemään omaa ikuisuuttaan. Naista, joka on palannut hänen luokseen, vaikka olisi voinut taakkansa jälkeen valita minkä tahansa kohtalon. Marian avattavissa on jokainen maailman ovi, mutta Maria ei avannut niistä ainuttakaan. Hän tuli tänne, takaisin Victorian kosketukseen, takaisin puutarhaan.

Ensimmäistä kertaa Victoria näkee Marian itkevän vuolaasti. Ei enää yhtä pientä kyyneltä, vaan monta, kokonainen meri. Yksi maailma valuu pois silmien takaa, se on tullut päätökseensä, täyttänyt tehtävänsä. Yksi elämä vähemmän elettäväksi. Victoria hymyilee, Maria hymyilee takaisin kyyneltensä lomasta. Naiset astuvat lähemmäksi, tervehtivät toisiaan uusina ihmisinä viemällä kädet toistensa poskille. Hetken he vain seisovat otsat vastatusten. Kaikki yhdessä koettu on yhä tallessa heidän sisällään, mutta maailma on nyt uusi, valmis kaikelle sille, mitä he tahtoisivatkaan rakentaa.

"Sinä jäit", Maria henkäisee vasten Victoriaa, "sinä jäit..."

"Aina." Victoria puristaa Marian käsiä, vie ne vasten sydäntään. Victoria painaa hellän suudelman Marian suulle. He hymyilevät toistensa huulille, rutistavat toisiaan niin kovaa, että kaikki heidän sisällään varmasti kääntyy oikeaksi.

Kun suudelma lakkaa ja he jäävät toistensa syleilyyn, alkaa sataa lunta. Muutama kevyt, varovainen hiutale. Ne satavat heidän harteilleen, jäävät siihen hetkeksi ennen kuin sulavat osaksi elämää.