Valosta annettu

Luku 28: Ihmisen kaltainen

Sadan vuoden jälkeen veri maistuu pelkältä vereltä. Metalliselta ja kylmältä. Joka kerta, kun Wilhelm avaa uuden neuvoston tuomista pulloista, hän muistaa, millaisen elämän on antanut itselleen haluamalla kaiken tai ei mitään. Neuvosto pitää huolen, että te ette kuole, sillä sen moraalit eivät kestäisi antaa teidän vain kuivua. Wilhelmiä puistattaa. Veri tippuu kylmänä kurkkuun. Pitkään aikaan Wilhelmin ei ole tehnyt näin paljon mieli vain tappaa. Ei ketään tiettyä, ei mistään syystä. Wilhelmin ruumis sykkii punaista, hän ei tahdo muuta kuin painaa hampaansa jonkun kurkulle ja juoda niin paljon, ettei jäljelle jäisi mitään.

Wilhelm on pukeutunut punaiseen liiviin ja valkeaan kauluspaitaan. Hän tiedostaa näyttävänsä pieneltä korkeavyötäröisissä housuissaan. Kun hän astelee kerrankin täysissä pukeissa saliinsa, siellä on jo joku. Wilhelmin sisällä läikähtää. Alas menneen veren seassa velloo jokin muukin, vähintään yhtä punainen.

"Olinko minä jättänyt etuoven auki?"

"Et, minä tulin takaovesta", nojatuoliin rauhallisesti istuutunut Julius sanoo.

"Älä käytä takaovea, se näyttää epäilyttävältä. Se on toisenlaisia vieraita varten."

"Toisenlaisia?" Julius kurtistaa kulmiaan. Wilhelmiä kylmää. Tavallisesti Julius sanoisi sellaista hymy kasvoillaan, kiusoitellen. Nyt Juliuksen ääni on kaikesta riisuttu.

"Mikä sinulla on hätänä?"

Julius nousee tuolista ja ryhtyy riisumaan paitaansa. Wilhelm hymyilee, on jo valmis kulkemaan iholle, kun Julius nostaa kätensä kehonsa suojaksi. Silmissä on katujen kovettama, hurjistunut katse. Yläruumista peittää syvät haavat. Vatsalta rinnalle kulkee yksi suuri, jo umpeutumaan ehtinyt viiva, kuin vanha kartta. Kaulalla ja olkavarsissa on tuoreempia, pahan näköisiä mustelmia.

"Kysytkö sinä todella, mikä minulla on hätänä, kun olet saanut kehoni näyttämään tältä?"

Wilhelm katsoo Juliuksen ruskeita silmiä kuin ei aivan ymmärtäisi, mitä kieltä tämä puhuu. Julius ei ole koskaan osannut puhua tällä äänensävyllä. Juliuksen ei kuulu osata puolustaa itseään.

"Edellisellä kerralla sinä hakkasit minut niin pahasti, että kaikki näkivät sen."

"Kaikki? Muru, eihän sinulla ole ketään muuta kuin siskosi ja se vanha mies."

Juliusta ei naurata. Kasvot ovat kovemmat kuin graniitti.

"Valehtelin Fridalle, että jouduin vahingossa vampyyrikaaoksen aiheuttamaan kahakkaan. Uskon, että se meni läpi."

"Sinä kerroit siskollesi?"

"Juurihan sanoin, että va –"

Isku. Julius ei ehdi väistää, kämmen läimähtää poskelle. Wilhelm tulee lähelle, liian lähelle. Julius ei ole pelokas eläin. Ei tällä kertaa. Julius on ainoastaan lamaantunut. Se riittää Wilhelmille.

"Sinä et kerro sisarellesi mitään!"

"Pelkäätkö..." Yskäys. Verta jo valmiiksi punaisella puserolla. "...sinä Fridaa?"

Wilhelmin sisällä sykkii. Pelkääkö hän? Onko tämä muka mitään muuta kuin pelkoa?

Toinen isku, toiselle poskelle, varmuuden vuoksi. Ei mitään pahempaa. Ei vielä. Antaa kaiken tasoittua ja pojan puhua, jos hänellä on vielä tämän jälkeen puhuttavaa.

"Et voi... jatkaa näin." Juliuksen ääni kurluttaa, siinä on jokin pahasti vialla. Wilhelm nostaa tämän kauluksesta pystyasentoon, ettei tämä tukehdu.

"Älä sitten enää tapaile minua."

"Et sinä sitä haluasi. Et kestäisi... ilman."

Wilhelm tahtoisi kieltää sanat. Sisällä on hiljaista. Wilhelm kuulee vain sykkivän sydämensä. Veri kohisee korvissa.