Valosta annettu

Luku 12: Valon palaset

Kesän viimeiset kukat taistelevat urhoollisesti lakastumista vastaan, vaikka syksyn haistaa jo ilmassa. Victorian istuessa puutarhassa jo aavistuksen kuivuneella ruoholla hän huomaa ajattelevansa, kuinka ajat tuntuvat limittyvän toisiinsa, pysyvän täysin paikoillaan, vaikka liikkuvatkin. Aika, jolloin hän tuli tänne, puutarhan loistoon, sekä nykyhetki, syksyn tuntuun kietoutunut. Miten nopeasti hetket sulautuvatkaan.

Tuttu kahina herättää Victorian ajatuksistaan. Kesä on ollut hidas, sen yöt hiljaiset. Niiden taika ei ole haihtunut, vaikka yksikään yö ei ole ollut kuin Victorian ensimmäinen yö täällä, kartanon rouvana. Hän ei unohda parvekkeella viettämäänsä yötä koskaan, on kuin se olisi asettunut asuaman hänen sydämeensä. Victoria kääntää päänsä ja kohtaa puutarhaansa astelevan Marian. Naisella on pitkä, täysin musta ja elegantti mekko. Mustat hiukset valuvat silkkisinä olkapäille.

Maria on aivan yhtä kaukana kuin siihenkin saakka. Vaikka Victoria viettää aviomiehensä sisaren kanssa suurimman osan ajastaan, hänestä tuntuu, ettei hän ole vielä kertaakaan päässyt Marian lähelle. Maria puhuu hänen kanssaan, he saattavat seistä puutarhassa kokonaisia öitä ja keskustella, mutta silti Victoria ei osaa kurottaa kohti naista.

"Sinä olet sopeutunut elämäämme ihailtavasti", Maria sanoo hymyillen. Mustahiuksinen nainen istuutuu Victorian viereen kuolevalle nurmelle. Victoria hätkähtää. Maria istuutuu hirvittävän harvoin alas. Yleensä Maria on liikkeessä. Hitaassa, mutta silti liikkeessä.

"Olen viihtynyt täällä", Victoria sanoo ajatellen, ettei ole vieläkään saanut ainuttakaan vihjettä Ragnarille annettavaksi. Onneksi mies ei ole lähettänyt ketään perimään häneltä tietoja. Victoria on voinut lipua kesäyöstä toiseen, kuunnella Marian pehmeää ääntä ja nukahtaa Anrabasin viereen viileisiin lakanoihin.

"Onhan Anri ollut sinulle ystävällinen?" Marian äänessä ei ole huolta, mutta Victoria yllättyy silti, että hän kysyy. Maria ei ole puhunut hänelle veljestään lainkaan.

Victoria nyökkää. Kysymys saa hänet muistelemaan edellistä kertaa, jolloin Anrabas todella tuli hänen lähelleen. Se oli silloin, kun Frida kävi. Fridaa ei ole näkynyt sen jälkeen. Anrabas ei ole suudellut häntä kertaakaan nähtyään kerran, kuinka hän hätkähti läheisyyttä. Victoria olisi antanut Anrabasin jakaa kehonsa hänen kanssaan. Ei siinä siitä ollut kyse. Silloin, kesän ollessa vasta verso, aika ei vain ollut oikea.

"Veljesi on ollut huomaavainen minua kohtaan. Hän on jättänyt minulle paljon omaa tilaa."

Maria hymähtää. Ilme on tunteva. Millaista mahtaa olla viettää sata vuotta saman katon alla veljensä kanssa, hengittää samoja, ympärille kietoutuvia seiniä?

"Anri on vieläkin vieraskorea", Maria naurahtaa. "Hän ei ole oikeasti yhtä huomaavainen."

Miksi kaikkien on tarpeellista varoitella Anrabasista? Victoria näkee, millainen mies on. Hätäinen ja hauras. Kuoren alla paljon pehmeämpi kuin antaa nähdä.

"Anteeksi, en tarkoittanut säikytellä", Maria huokaa. "Älä käsitä väärin. Minä rakastan veljeäni. Me olemme eläneet Anrin kanssa niin pitkään yhdessä, että olisi kammottavaa inhota toisiamme."

"Minäkin rakastan veljeäni." Vasta sanat sanottuaan Victoria ymmärtää, että kesä on miltei loppuunsa kulunut, mutta Dorianista ei ole kuulunut mitään. Ei pienintäkään kirjettä, merkkiä siitä, että kaikki on hyvin toisella puolella maata. Ikävä lävistää kuoren, Victoria huomaa päästävänsä pienen, tuskin kuultavan älähdyksen.

Maria näkee ja kuulee kaiken. Naisen ilme on rauhallinen. Victoria tietää, että voisi vain sulaa Mariaan, jos olisi tämän lähellä tarpeeksi kauan. Marialla on sellainen vaikutus häneen.

"Siitä minä oikeastaan tulinkin sinulle sanomaan", Maria sanoo. "Veljesi lähetti kirjeen. Hän on tulossa käymään."

Victorian suu raottuu, parahdus pääsee ulos. Dorian. Koti. Miten paljon hänen kehoonsa sattuukaan. Ikävä hajoilee vasten laitoja, etsii rajojaan.

"Dorian... on tulossa tänne? Milloin?"

"Kahden päivän kuluttua."

"Niin pian", Victoria hengähtää.

Kyyneleet ovat silmissä ennen kuin Victoria ehtii vetää padot niiden eteen. Yksittäinen kyynel juoksee poskelle. Pieni, hento puro. Victoria ei ehdi pyyhkiä sitä pois. Maria on jo kurottanut lähemmäs, vienyt kätensä hänen poskelleen ja pyykinyt kyyneleen sellaisella hellyydellä, joka kihelmöisi vasten Victorian ihoa vielä pitkään.

"Koti on siellä, missä sydämesi täyttyy tyyneydestä", Maria sanoo ja jättää kätensä hetkeksi lepäämään Victorian poskelle. Kun Maria vetää sen pois, Victoria toivoo, ettei tämä olisi koskaan koskettanutkaan, jättänyt häntä kaipaamaan iholleen.

"Minä olen aina ajatellut, että sen täytyy olla valo. Minä haluan täyttyä valosta."

"Kenties minä ja Anri olemme eläneet liian pitkään varjoissa."

"Teidän ei tarvitsisi."

"Ei niin. Ei enää. Sinä olet nyt meidän aurinkomme."

Sanat iskeytyvät vasten Victorian rintakehää. Hän hätkähtää, miltei horjahtaa taaksepäin, vaikka istuu. Maria naurahtaa. Marian nauru on aina yhtä heleä. Victoriaa korventaa sisältä. On kuin hänessä olisi valo, josta osa olisi hukkunut vuosien saatossa ja huutaisi nyt palasiaan takaisin. Victoria on varma, että hänen valonsa palaset ovat löytäneet tiensä Mariaan. Aviomiehen sisaren sisällä häntä odottaa osa siitä, jonka hän on itsestään kadottanut. Hän ei vain vielä tiedä, kuinka saavuttaa valo Mariassa. On vielä ikuinen etäisyys heidän välillään. Keinottomuus sen edessä.

"Victoria..." Victoria rakastaa sitä, miten Maria lausuu hänen nimensä. Nimi tuntuu kevyeltä naisen suussa. "Miksi sinä ajattelet, että koti on siellä, missä sydämesi täyttyy valosta?"

Tosiaan. Victoria ei ole vielä kertonut, vaikka he ovat jo niin pitkällä. Siitä on kauan. Hän ei ole koskaan kertonut edes Dorianille.

"Minä näen unia."

Jokin Marian olemuksessa muuttuu. On kuin Marian sisällä särähtäisi. Maria katsoo Victoriaa pitkään. Victoria ei osaa kertoa, onko ilme täynnä kauhua vai onko Maria vihdoin löytänyt lohdun. Kun Marian piirteet sortuvat vain hetkeksi, Victoria tietää osuneensa kohtaan, jota Maria ei ole tottunut näyttämään muille.

"Millaisia unia?"

"Niissä on valo. Suunnaton. Se on joskus niin läpitunkeva, että ajattelen sen olevan kenties Jumala. Ehkä taivas tarkkailee minua." Victoria katsoo Mariaa suoraan silmiin. Hän ei ole kertonut kenellekään, vaikka on nähnyt valon aina. Se on seurannut häntä unissa koko hänen ikänsä kertomatta hänelle nimeään.

"Se valo ei ole ihmisestä lähtöisin. En tiedä, mikä se on, kenelle se kuuluu vai kuuluuko kenellekään. Se vain seuraa minua. Minä olen pelännyt sitä nuorempana paljon. Nyt olen antanut sille tilaa vain olla."

Victoria ei ole koskaan nähnyt Mariaa yhtä avuttomana. On kuin hän olisi riisunut naisen täysin, eikä tämä osaisi enää suojata itseään. Marian kädet hapuilevat paikkaa sylissä, mutta Victoria on jo nähnyt niiden tärinän.

"Victoria... Onko se valo puhunut sinulle?" Ääni on aavistuksen kuumeinen, hätäinen. Victoria ei tiedä, mikä saa sen sellaiseksi.

Victoria pudistaa päätään.

"Ei kertaakaan. Se vain on."

"Sanoit, että pelkäsit valoa nuorempana. Kuinka kauan olet nähnyt valon unissasi?"

"Aina. Niin kauan, kun muistan. Olen varmasti ollut aivan pieni ensimmäisellä kerralla."

Hiljaisuus laskeutuu puutarhaan kuin hämärä. Ilta levittää rihmansa maan ylle, mutta naiset vain istuvat kuolevien kukkien keskellä. Maria kumartuu vielä kerran silittämään Victorian poskea, kenties hivelläkseen kyyneleen jättämää juovaa. Victoria ei enää tiedä, mitä nainen ajattelee. Hetken hän kuvittelee tämän vain kävelevän pois kuten yleensä, mutta Maria jääkin siihen, hänen vierelleen ja painaa päänsä hänen olkapäälleen. Victoria ei pakene kosketusta.

Kumpikaan ei mainitse valoa enää sanallakaan. On kuin Victoria olisi päässyt hetkeksi hivenen lähemmäs Marian sisäistä valoa, saanut nähdä siitä palasen.