Valosta annettu

Luku 20: Kuolleiden kukkien puutarha

Talvi on tuntunut ilmassa jo tovin ja yöt ovat käyneet mustiksi, kun Victoria herää ensimmäistä kertaa ilman Anrabasia vierellään. Victoriaa kylmää. Lämpö on kadonnut, ja Victoria tietää, ettei Anrabas ole lähtenyt puutarhaan kävelylle saati vastaanottanut tähän aikaan uusia vieraita. Kun Anrabas pettää, mies tekee sen näyttävästi. Ei hiivistellen yhden ihmisen kanssa varjoissa, vaan usean, yhdessä suuressa solmussa. Victoria ei ole vielä unohtanut kuumeisena kiemurtelevaa massaa.

Mutta tämä ei ole sitä. Victoria näkee sen tavasta, jolla Anrabas on jättänyt lakanansa kasaan kuin luodakseen illuusion selästä. Vaikka yöt kietoutuvatkin musteisina ympärille, Victoria erottaa yhä elävän olennon lämmön. Peitto on pelkkä peitto. Anrabas on yrittänyt päästä vähällä.

Tässä se nyt on. Ensimmäinen todiste. Victoria laskee paljat varpaansa kylmälle lattialle ja ajattelee, tulisiko hänen kirjoittaa kirje Ragnarille heti. Ragnarille vai veljelle? Kehen Victoria uskaltaa enää luottaa? Victoria sulkee silmänsä, ei anna huoneeseen hiipineen pimeyden hämätä. Sisin täyttyy kuvista. Niistä päällimmäiseksi nousee valo ja nainen sen edessä. Maria.

Victoria hätkähtää ylös sängystä. Mariaako hän ajattelee ennen veljeä, jonka kanssa on kasvanut? Tai miestä, jonka vuoksi hän on täällä? Victoria pudistaa päätään. Fridan kuukausien takaiset sanat Ragnarista kaihertavat yhä hänen sydäntään. Mies ei ole ottanut yhteyttä, mutta se ei vielä tarkoita mitään. Nyt hänen itsensä pitäisi. Tämä on todiste. Anrabas ei ole täällä. Silti ääni Victorian sisällä sanoo, että hänen täytyy pysyä hiljaa, suojella perhettään. Vampyyreita. He ovat vampyyreita.

Victoria astuu ulos huoneestaan, kulkee valkeassa yöasussaan portaista alakertaan. Ei ketään missään. Syksyinen yö lepää kaiken yllä, talvi on niin lähellä, että sen saattaa tuntea sormenpäissään, kun kurottaa. Victoria kävelee suoraan ulos, astuu tippuneille lehdille paljasjaloin ja kulkee läpi kuolleiden kukkien puutarhan. Se, kenet hän kohtaa sen perällä, parvekkeen alapuolella, hopeaisessa kuunvalossa, ei suinkaan ole hänen aviomiehensä.

"Talvi on täällä", Maria sanoo kääntymättä Victoriaan. "Tunnetko sinä sen?"

Victoria nyökkää tietäen, että Maria näkee sen.

"Onko totta, että teidät pidetään vankeina omissa asunnoissanne pelkkien rukousten voimalla?"

Kun Maria kääntyy kohti Victoriaa, kuu hehkuu hänen kasvoiltaan kuin hän olisi sen osanen, sisar vähintään.

"Uskotko sinä, että sellainen on mahdollista?"

Hetken Victoria on pudistamassa päätään. Sitten hän katsoo hopeisen hehkun tanssia Marian mustissa hiuksissa, eikä hän ole enää täysin varma vastauksestaan.

"Hän on siis lähtenyt", Maria sanoo hiljaa. Ei puolustellen. Todeten vain.

Victoria kykenee vain nyökkäämään. Tämä on tunnustus. Se on Anrabas. Vampirismin uuden aallon todella aiheuttaa Anrabas. Korventava pettymys leviää Victorian kehoon, kun hän ajattelee aviomiestään hampaat syvällä toisen kurkussa. Aivan kuin pullotettu veri ei muka riittäisi.

"Miksi?" Yksi ainoa kysymys. Sen Victoria sallii itselleen.

"Haluatko sinä todella tietää, vai kysytkö, koska he haluavat?"

He. Maria tietää. Victorian naamio tippuu. Paljaat kasvot sen alla ovat hirvittävät, sillä ne ovat valehdelleet. Victoria on pelkkä miesjoukkion ohjailema tyttö valkoisessa yöpuvussaan. Hän ei mahda kuunvalolle mitään. Puutarha näkee hänestä kaiken. Maria on siinä, Maria on aina ollut siinä kuin hän olisi nähnyt Victorian aikojen alusta saakka. Nainen valon edessä. Sen kanssa kuin osana sitä.

"Kuinka kauan sinä olet tiennyt, että minä...?"

"Alusta asti."

"Aivan alusta?"

"Aivan alusta."

Kyyneliä valuu, vaikka niillä ei ole oikeutta. Ei pienintäkään. Silti ne juoksevat puroina poskille kysymättä lupaa kuulta, joka piirtää valonsa niihin. Victoria painaa päänsä Marian olalle, sallii naisen lohduttaa itseään, vaikka sen ei pitäisi olla niin, vaikka hänen tulisi pyytää itseään anteeksi, pahoitella rumuuttaan, kataluuttaan. Mutta Maria vain on kuten aina siihenkin saakka.

Anteeksipyyntö ei putoa huulilta. Se ei tule, vaikka Victoria kuinka rukoilisi sitä luokseen.

"Minä en kerro neuvostolle ja Ragnarille mitään", Victoria sanoo sen sijaan. Hän ei tiedä, mille on antanut sydämensä, kun kohtaa Marian silmät jälleen. Ei neuvostolle, ei Ragnarille, kun hän voi pettää heidät yhdestä katseesta kuunvalossa.

"Minä tiesin senkin jo."

"Sinä..."

Marian käsi hivuttautuu hiljaa Victorian niskaan, silittää kuin jotakuta, jota on rakastanut kauemmin kuin kuuta ja aurinkoa. Victoria tietää, miksi hän ei kerro. Hän tietää, miksi elämä täällä on kietonut hänet osaksi itseään kuin köynnöksen. Hän on kasvanut kiinni puutarhaa, tullut kukaksi muiden joukossa. Maria tulee lähemmäs, painautuu vasten Victorian kehoa. Naisen lämpö saa Victorian sykkimään. Jano syttyy hetkessä. Tällaistako se on? Jano, jota vampyyrit tuntevat? Miten se voikaan täyttää jokaisen äären, saada kehon tuntumaan valonsäikeiltä yössä.

Maria painaa huulensa hellästi vasten Victorian omia. Kuunvalo sirottuu heidän ylleen, sinetöi hetken. Aika ei kulu. On vain Maria, naisen huulten upottava pehmeys, halu Victorian huulilla. Ikuisuutta heidän välillään ei enää ole, se on kuroutunut umpeen kuun laskeutuessa puutarhaan.

Kun Victoria irrottautuu Mariasta, alkaa sataa lunta tyhjältä yötaivaalta.