Valosta annettu

Luku 40: Pois annettu

Kun Victoria näkee Marian katseen valkeana aamuna, hän tietää lopun koputtaneen heidän ovelleen. Maria on avannut oven ja sallinut lopun astella sisään tietäen, mitä se tarkoittaa. Victoria näkee yön painaumat Marian poskilla, kuulaanvalkeat olkapäät alemmas valuvan yöasun alla. Victoria ei kumarru painamaan suudelmaa Marian olalle, koska sillä hetkellä Maria ei ole hänelle todellinen. Maria on jotakin todellisuutta suurempaa. Nainen näkee kaiken.

"Se kutsuu minua." Lausutut kolme sanaa saavat Victorian olon kevyeksi. Vaikka tämä on kaiken loppu, Victoria tietää voivansa luottaa Mariaan.

"Sitten sinun on mentävä."

"Minä tiedän, missä se on. Minä tiedän, mitä minun on tehtävä."

Maria nousee ylös vuoteesta, jossa Victoria on nukkunut siihen saakka aviomiehensä kanssa. Nyt hän herää valkoisista lakanoista Marian turvaan kietoutuneena. Maria pukee ylleen, Victoria painaa muistiin jokaisen notkelman, jokaisen tarinan, jonka keho kertoo. Hän ei tiedä, milloin näkee Marian seuraavan kerran, kun jälleen kohtaa tämän.

Victoria pukeutuu itsekin ja saattaa Marian ylös. Maailma palaa. Sillä ei tunnu olevan merkitystä. Victoria tietää, ettei voisi jäädä paikalleen, kun hänen veljensä ja kuolleena pidetty aviomiehensä ovat jossakin. Ja Frida veljineen. Victoria pitäisi kaikista huolta. Mutta ensin hän päästäisi pois naisen, jota rakastaa enemmän kuin talvista kuuta taivaalla.

Naiset seisovat talvipuutarhassa sormet lomittuneina. He katsovat toisiaan silmiin. Sanoja ei tarvita. Valo kummankin sisällä on jo kertonut, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun Maria kuljettaa kätensä ja silittää Victorian punertavia poskia, Victoria sulkee hetkeksi silmänsä ja kuuntelee, mitä Marian sisimmällä on hänelle kerrottavana. Kun hän avaa silmänsä, Maria suutelee häntä hiljaa.

"Minä en koskaan kuvitellut, että sinä löytäisit tiesi elämääni", Maria sanoo katsoen Victoriaa suoraan silmiin. Victoria näkee kaiken sinisten silmien takana. "Luulin jo kylmettäneeni sydämeni maailmalta. Ja nyt minä jätän sinut taakseni."

Victoria huomaa vapisevansa, mutta ei kylmästä.

"Mitä tapahtuu, kun sinä menet valon luo?"

Marian ilme kertoo kaiken.

"Kuoletko sinä?"

Maria tarttuu Victorian käsiin ja vie ne sydämelleen.

"Minä en tiedä. En tiedä."

"Pelkäätkö sinä?"

Marian silmissä lepää vastaus. Nainen on odottanut kaikki nämä vuodet. Ensimmäinen vampyyri on valmis luopumaan kaikesta.

"Sinulla on silmiesi takana kokonaisia todellisuuksia, satoja seikkailuja käytäväksi", Maria sanoo ja silittää Victorian poskea. "Jos minä en tule koskaan takaisin, minä toivon, että sinä elät lopun elämäsi nuoren sydämesi palolla."

"Minä aion odottaa sinua täällä. Puutarhassa."

"Victoria, kauneimpani, rakkaimpani... Minä en tiedä, tulenko takaisin. En tiedä, mitä tapahtuu, kun vampyyriutta ei enää ole. Tiedän vain, että olen kantanut tehtäväni loppuun. Maailma ei tarvitse enää vampyyreita. Lahjani on lopussaan. Voin antaa sen vihdoin pois."

"Entä, jos sinä kuolet?"

Victoria ymmärtää jo. Hetki, jossa he seisovat pidellen toisistaan lumisen maiseman valossa, maailman palaessa taustalla, on heidän valintojensa ja virheittensä summa. Lomittuneiden hetkien kaunis kudelma. Maria ei pelkää kuolemaa, koska hän on saanut katsoa Victoriaa silmiin vielä kerran.

"Kiitos kaikesta, Victoria", Maria sanoo painaen hennon suudelman Victorian otsalle kuten silloin, ei niin kauan sitten, kun Victoria tiesi, mitä hän tunsi Mariaa kohtaan. "Kiitos, että olen saanut rakastaa sinua."