Valosta annettu

Luku 23: Uskotko

Victoria tietää Marian sanoista, että tämän veli ei ole palaamassa kotiin sinä yönä, kun ensilumi sataa ja kuu on kirkkaampi kuin koskaan. Se saa hänet vetäytymään vällyjen väliin Marian kanssa, pitämään naista kädestä, tuntemaan tämän lämpimän kehon omaansa vasten. Mitään muuta ei tapahdu. Victoria vain tuijottaa Marian uneliaita kasvoja hämärässä ja virnistää, kun ymmärtää heidän olevan vihdoin siinä. He näkevät toisensa viimein kunnolla.

Jos katumus tulisi aamulla, se saisi tulla. Victoria antaisi sille tilaa myöhemmin. Juuri nyt hän tahtoo tuntea viileät lakanat, yön keveän kosketuksen heidän yllään. Ennen kuin hän sulkee silmänsä, hän painaa kevyen suudelman suoraan Marian huulille. Kun silmät sulkeutuvat, sisin on täydellisen tyyni.

Ymmärrys iskee vasta aamulla. Verhojen välistä pilkistää kaistale avautuvaa päivää. Aamutkin ovat myöhään pimeitä. Talvi on todella saapunut, ja se on tullut kerralla, vienyt kesän kunnialla hautaan. Victoria nousee varoen ylös, yrittää livistää herättämättä Mariaa, mutta nainen on jo hereillä. Marian silmät avautuvat, hän räpyttelee niitä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin äänettömiä lupauksia ei olisi annettu eikä suudelmia vaihdettu.

"Hyvää huomenta, Victoria", Maria sanoo lempeästi ja kumartuu painamaan huulensa Victorian paljaalle olalle. Victoria saa väristyksiä. Hän sulkee silmänsä, antaa tunteen täyttää hänet hetkeksi kauttaaltaan.

"Huomenta." Valoa kaikkialla. Victoriasta ei ole koskaan tuntunut samalta.

"Saitko sinä nukuttua?"

Victoria ei ole varma, onko se vain Marian tapa pyytää anteeksi.

"Sain." Ajatus täyttää Victorian. Yksityinen ajatus, jota hän ei tahdo sanoa edes Marialle. Minä menin sinuun nukkumaan. Ajatukseen sinusta. Ja minä nukuin paremmin kuin koskaan.

Maria hymyilee kuin näkisi Victorian mielen pohjaan saakka. Yhtäkkiä Victoria tietää, että hänen pitää kertoa.

"Minä olen nähnyt sinusta unta", Victoria kuiskaa äänellä, joka on hauraampi kuin perhosen siipi kesäyössä. Maria kallistaa päätään. Aamu tanssii naisen mustilla suortuvilla, Victoria on tulvillaan hellyyttä. "Minun unissani on valo. Olen kertonut sinulle. Joka kerta valo on kirkkaampi, se tahtoo minusta kaiken. Mutta sinä olet ollut siellä, valon edessä, sen kanssa, eikä minua ole enää pelottanut. Se on saanut minut ajattelemaan."

Victoria vilkaisee sormusta vasemmassa nimettömässään. Se on merkinnyt hänet ikuisesti mieheen, jonka sydämen puoleen hän ei kurota, kun pelkää pimeää. Se on pelkkä sormus, ei todiste mistään vahvemmasta.

"Olen ajatellut, että voiko se olla väärin? Se, että haluan nojata nauruusi, nukahtaa ajatukseen sinusta." Hauras. Avattu. Victoria päästää kaiken pois. Marian poskelle valuu yksi kyynel, Victoria kurottaa sitä kohti. "Onko se väärin taivasta kohtaan, että me löysimme toisemme? Etäisyys välillämme, se... sitä ei koskaan ollutkaan. Se oli minun kuvitelmaani. Totta olemme vain me. Me valon edessä."

Maria painaa hetkeksi päänsä alas kuin ajatukset olisivat liian raskaat kannatella. Victoria silittää hänen poskeaan, tekee hänelle kodin hetkeen. Olisi väärin päästää irti. Olisi väärin kertoa neuvostolle ja Ragnarille elämästä täällä. Hetkissä täällä on kultareunus. Niissäkin, joina hän on ikävöinyt tuttuutta. Sitten hän on katsonut Mariaa tämän sinisiin silmiin ja unohtunut niihin asumaan.

"Ei", Maria kuiskaa pudistaen päätään, "minä tiedän, ettei se ole väärin."

Kuin todistaakseen sanansa Maria vetää Victorian lähemmäs, huulet huulille, keho kehoa vasten. Victoriaan leimahtaa ennennäkemätön tuli. Sellainen, jota hän ei tunnista, mutta jonka hän tahtoo omakseen. Maria vie kätensä varoen hänen yöasunsa naruille, kysyy hitailla eleillään lupaa. Victoria antaa sen, katsoo Mariaa pitkään ja tietää, että kaikki, mitä luvan jälkeen tapahtuisi, olisi oikein. Iho iholla. Vaihdettuja kosketuksia. Kehot piirtävät hentoja varjoja aamuaurinkoon.