Valosta annettu

Luku 24: Ensirakkaus

 "Mitä sinä oikein kuvittelit?"

Sata vuotta ja yksitoista kuukautta. Silti Wilhelm muistaa, miltä sanat tuntuivat iskeytyessään hänen rintaansa vasten. Miehellä oli korkea kaulus ja tummanvihreä, samettinen takki. Hänen silmissään kiilsi, kun hän katsoi Wilhelmiä alaspäin.

Wilhelm tuijottaa käsiään. Kuinka hänen pitäisi osata kertoa? Anrabas kuuntelee, mutta onko miehellä sellaisia korvia, jotka ymmärtäisivät? Wilhelm ei ole koskaan kertonut kenellekään, ei suoraan. Hänen nyrkkinsä ovat. Joka kerta, kun hän on iskenyt jonkun maahan, hän on osaltaan kertonut. Keho on huutanut, mutta kukaan ei ole kuullut.

"Sinä haluat tuntea minun syvimmän pimeyteni, mutta en tiedä, mistä aloittaa."

"Johan sinä sanoit sen alkaneen, kun rakastuit."

Wilhelm huokaisee. On niin paljon muutakin. On välinpitämättömät vanhemmat, itsekäs isosisko ja aivan liian paljon rahaa. Wilhelm on oppinut inhoamaan rikkauden hajua jo pienestä pitäen. Se on kaikki, mikä on yhdistäny hänet niihin, jotka kehtasivat kutsua itseään hänen perheekseen.

"Minä synnyin rikkaaksi", Wilhelm aloittaa uudelleen.

"Sen minä tiedän jo."

"Et tarpeeksi hyvin. Anri, minulla ei ole aavistustakaan, millainen sinun ja sisaresi lapsuus oli, mutta jos se oli lainkaan sen kaltainen kuin omani, säälin sinua aidosti."

"Älä sääli. Voin taata, että se ei ollut. Minä ja Maria emme olleet niin varakkaita. Keskinkertaisia rikkaampia, mutta siitä on jo aikaa. En enää muista rahan hajua joka nurkassa. Minä ja Maria emme ole ennen vaimoni Victorian rahoja eläneet erityisen leveästi."

Wilhelm huiskauttaa kättään. Hän ei halua tietää enempää Anrabasin syistä naida neuvostosuvun tytär tällaisena aikana. Pelkkää halua saada nuori, kaunis vaimo se ei voinut olla, mutta se ei kuulu Wilhelmille. Wilhelm tahtoo vain vuodattaa itsensä, kun kerrankin voi tehdä niin ilman, että se vaatii jonkun lyömistä. Hän ei ole herkillä. Hän ei ole avoin eikä haavoilla. Hän vain puhuu. Miten kummallista. Olisiko kaiken sen kivun voinut välttää vain puhumalla?

"Joka tapauksessa minulla oli varaa tylsistyä", Wilhelm huokaa, "ja minä tylsistyin todella."

Anrabas pyöräyttää silmiään. Tähän osaan tarinaa Anrabaskin voi samaistua.

"Säästän sinut pitkästyttäviltä tarinoilta lapsuudestani. Minä olin pelkästään tylsistynyt. Kenties kallonkutistajat saisivat vedettyä siitä syitä yhteen jos toiseenkin aiheuttamaani sotkuun. Joka tapauksessa tylsyyteni keskellä oli jotain, johon minä kiinnityin."

"Sinun ensirakkautesi?"

Wilhelm nauraa. Hän ei ole koskaan oppinut pitämään oman naurunsa soinnista.

"Kyllä vain. Tämä talo oli minun ensirakkauteni. Olin päättänyt saada sen. Se oli ainoa viihdyttäjäni."

Oli myös mies. Mies, jonka huulille Wilhelm janosi enemmän kuin kenenkään muun. Wilhelm päättää edetä yksi asia kerrallaan.

Ennen kaikkia muita oli talo. Sama talo, joka nyt sitoo hänet ikuisuuteen. Wilhelm kiristelee hampaitaan. On hinta, jota hän maksaa vielä silloinkin, kun talon seinät luhistuvat keräämästään mädästä ja kosteudesta, mutta hänen kasvonsa ovat pysyneet yhä siloposkisina.

"Mutta sitten minun sisareni meni naimisiin." Wilhelm pitää tauon, nielee sisaren nimen, nielee tästä kaiken. Hänen ei pitänyt palata siihen kirottuun naiseen enää koskaan. "Siskolla oli sulhanen ja tulevaisuus. Vanhempamme naittivat isosiskoni hyvään sukuun. Minun elämääni syntyi ensimmäinen särö. Jos sisareni saisi lapsen, hän perheineen saisi jäädä taloon. Silloin heillä olisi siihen laillinen oikeus eikä suinkaan minulla."