Valosta annettu

Luku 26: Kaunista lumetta

Portaikon maalauksista yksi ei kuulu joukkoon. Yläpäähän asetettu, vaaleahiuksinen nainen, jolla on pisamaisiksi maalatut kasvot ja suunnattoman kauniit silmät, ei ole kukaan niistä, jotka muihin maalauksiin on kuvattu. Nainen näyttää siltä, ettei mikään koskaan hetkauttaisi häntä. Että hän hymyilisi aina vain. Ehkä maalaaja on ajatellut hänet sellaisena, ikuistanut hänet ikuisesti vahvana, mutta lempeänä.

"Kuka tämä nainen on?" Victoria kysyy Marialta tiedostaa tämän olevan jo kolmas päivä, kun he ovat kaksin. Anrabas on paennut. On niin paljon kerrottavaa, että mies on katsonut paremmaksi vain pysytellä poissa kartanostaan. Anrabasin ja ulkona vallitsevan vampyyrikaaoksen sijasta Victoria keskittyy maalauksen naisen vehnänvaaleisiin hiuksiin ja lempeisiin piirteisiin.

"Minä sanoin, että valo on vanhin ystäväni, mutta minulla oli kerran toisenlainen ystävä", Maria sanoo niin suurella hellyydellä, että Victoria miltei hätkähtää. Hän ei ole koskaan kuullut Marian puhuvan toisesta ihmisestä sillä tavalla.

"Hänen nimensä oli Edelaine."

Mennyt muoto kertoo tarpeeksi. Victoria ei uskalla kysyä Edelainen kuolemasta. Ikuisuudella on aina hintansa.

"Edelaine oli minun paras ystäväni. Me olimme aina yhdessä."

Victoria ei osaa olla kateellinen, mutta hän tuntee sydämessään hienoisen piston. Hän ei siis ollut ensimmäinen. Maalauksen nainen ei tosin näytä sellaiselta, jota Maria olisi suudellut kuunvalossa. Hän näyttää naiselta, jonka naurussa soi kevät ja hymyssä kukkivat tuhannet kukat.

Edelainen nimi kutittelee Victorian ajatuksia. Victoria tietää kuulleensa sen jossakin.

"Hän vietti paljon aikaa minun ja Anrin kanssa ennen kuin avioitui", Maria huokaa. "Minulla olisi sinulle paljon kerrottavaa Edelainesta ja siitä, millaisen käänteen elämämme otti, mutta minä en ole kertonut sinulle vielä valostakaan, en vampyyreista, en sodasta, en mistään."

Jokin Marian äänen hauraudessa kertoo Victorialle, että Edelainesta puhuminen olisi vaikeampaa kuin suurten aiheiden käsittely. Kenties Edelaine oli Marialle jotakin aivan toisenlaista.

"Edelainen avioliitto vei hänet meiltä lopullisesti", Maria hengähtää. "Ajatella, että sinäkin olet voinut tavata hänet joskus."

"Tavata hänet?" Victoria hengähtää. Tavata naisen, joka eli vuosikymmeniä sitten?

"Edelainen sukunimi oli Strauss hänen kuollessaan."

Victoria vie tahtomattaan käden suulleen. Strauss. Edelaine Strauss, Ragnarin vaimo. Tragedia, josta Ragnar ei koskaan kertonut kaikkea edes neuvostolle. Tapaturmainen kuolema. Heidän kaksi pientä lastaan menehtyivät samassa. Nyt Victoria muistaa lapsuuden kirkkokäynnit, nuoren naisen ja tämän kullanhohtoisena ikkunasta sirottuvassa valossa keinuneet hiukset. Pehmeä ääni. Lempeä. Mitään muuta Victoria ei muista. Se, joka on maalannut Edelainen, on ikuistanut vain omat ajatuksensa. Todellista Edelainea ei olisi voinut kuvata kankaalle.

"Voi, minä..." Victoria vetää syvään henkeä. "Hänenhän on täytynyt olla vampyyri."

"Minä muutin hänet."

Victoria katsoo Mariaa pitkään. Ilmeessä ei ole katumusta eikä pelkoa. Vain haalistuma surusta, jota ei ole surtu vieläkään loppuun. Äkkiä Victoriasta tuntuu, ettei hänen pitäisi sanoa enempää.

"Anri tulee tänään." Aiheenvaihto. Hyvä. Victoria ei kestäisi enää. He kulkevat pois portaikosta, takaisin eteiseen. Talvi on piirtänyt kuvioitaan ikkunaan, huurre tekee kaikesta utuista. Victoria pitää talvesta, koska se muistuttaa häntä Mariasta.