Valosta annettu

Luku 19: Kun kukaan ei katso

Juliuksen ilme ei pehmene. Kellarin salat eivät paljasta itseään, vaikka Wilhelm kuinka hymyilisi ja odottaisi. Julius tuijottaa kaikkea kuin hänelle olisi esitelty vuosikymmenen petos. Wilhelm pyyhkii huulipunaa hyllyltä noukkimaansa liinaan ja kallistaa päätään.

"Sinun... maailmaasi?" Juliuksen silmät siristyvät. "Mistä sinä puhut? Tällä kaikellahan elättäisi monta suuta."

Wilhelm kohottaa kulmiaan. Juliuksen suu loksahtaa samassa auki.

"Et kai sinä tarkoita..."

"Minä nimenomaan elätän tällä kaikella useita ihmisiä."

"Mutta kuinka sinä..."

Wilhelm astuu lähemmäs. Julius väistää, mutta hyväksyy sitten, katse lauhkenee kuin nälkiintyneellä koiralla, joka tahtoo vain lähelle, kenen tahansa silitettäväksi. Wilhelm maistaa Juliuksen huulia ennen kuin sanoo mitään, antaa miehelle hetken aikaansa. Pehmittää, mutta turhaan, sillä kuilut Juliuksen silmissä vain syvenevät Wilhelmin irrottautuessa suudelmasta.

"Oletko sinä mukana jossakin laittomassa?"

Wilhelm miltei tukehtuu itseensä. Naurunpyräkkä juoksee ulos luvatta, kun hän ajattelee, kuinka paperiton ja pimeällä työllä elävä Julius päästää räikeät sanat suustaan.

"Mitä?" Juliuksen otsa kurtistuu. "Minuun on turha verrata, jos sinä sitä ajattelet. Sinulla on sentään vielä nimi!"

"Ja minä olen tunnetusti erityisen rakastettu yhtenä ensimmäisistä vampyyreista", Wilhelm sanoo kuivasti ja antaa Juliukselle lentosuukon ilmassa. "Murunen, älä sinä sellaisesta huolehdi. Minulla ei ole kerrassaan mitään menetettävää. Monella muulla sen sijaan on."

Juliuksen olemus on yhtä kysymystä vailla ainuttakaan vastausta. Mies seisoo kellarin hämärässä tuijottaen säilöttyjä tavaroita ja ruokapinoja kuin ei olisi koskaan nähnyt ainuttakaan esinettä.

"Mitä tämä tarkalleen ottaen on? Myytkö sinä esineitä pimeästi? Sitäkö tämä on – mustaa kauppaa tällaisena aikana?" Halveksunta kuultaa Juliuksen äänestä. Nuori mies tuomitsee kaiken ennen kuin on kuullut Wilhelmin sanovan sanaakaan. Se ei yllätä Wilhelmiä, mutta siitä huolimatta hienoinen pettymys kaihertaa häntä sisältä.

"Minä en myy mitään", Wilhelm sanoo pehmeästi, "minä annan."

"Sinäkö?" Julius sanoo sen kuin antelias Wilhelm olisi myyttisempi olento kuin satukirjojen kuvat.

"Minä hyvinkin, Julius rakas."

Julius pudistelee tummaa päätään.

"Miksi?

"Minähän sanoin jo. Monella muulla on paljon enemmän menetettävää."

"Onko tämä osa sitä, mitä kaduilla tapahtuu?"

"Ja mitähän kaduilla tapahtuu – sinun näkökulmastasi?"

Hetken Julius empii. Wilhelm näkee tarkalleen, että hänen omakseen ottamansa mies tietää, mitä maailmassa tapahtuu silloin, kun kukaan ei katso. On olemassa kirjoittamattomia totuuksia niille, joilla ei ole kattoa päänsä päällä. Wilhelm on tullut osaksi sitä maailmaa eri kautta kuin moni muu. Hänen tarinansa ei ole kuten osattomien.

"Sinä tiedät, etkö tiedäkin? Etkä ole kertonut minulle mitään." Valo piirtää epäuskoisia varjoja Juliuksen poskille.

Wilhelm odottaa.

"Kansannousu. Uusi sellainen. Osattomat etsivät yhä paikkaansa, ja aatelisvampyyrit ovat jo vuosikymmenien ajan auttaneet heitä taloudellisesti."