Valosta annettu

Luku 9: Virtojen viesti

Tummat silmät, elämän kovettamat. Silti sisimmässään lämpimät, sillä Victoria on nähnyt, kuinka hymy kasvoilla sytyttää niihin pienet tuikkeet. Frida seisoo siinä, Victorian aviomiehen asunnon olohuoneessa. Frida ei ole koskaan näyttänyt Victorialle eksyneemmältä. Ajattomassa, hiljaisessa olohuoneessa säädyttömästi housuihin ja miesten paitaan pukeutunut lyhythiuksinen Frida tuntuu juosseen tilaan eri maailmasta. Sellaisena Victoria rakastaa häntä. Lapsuudenystäväänsä. Naista, joka on opettanut hänelle paljon elämästä. Jota hän ei ole nähnyt pitkään, pitkään aikaan.

Riemu vaihtuu hämmästykseksi. Victoria tuijottaa ystäväänsä ja yrittää yhdistää palaset. On kuin hän katsoisi Fridaa ensimmäistä kertaa koskaan, mutta edessä on harso, jota hän ei osaa ottaa pois; johon hän ei ylety, vaikka kurottaisi kuinka.

Victorian yllätykseksi Maria on se, joka puhuu ensin.

"Te lienette kasvaneet samalla alueella." Marian pehmeä ja sointuva puheääni rauhoittaa Victorian kiihkeästi läpättävää sydäntä.

"Me olemme lapsuudenystäviä", Victoria sanoo hymyillen.

"Kuinka kauan siitä jo on? En ole tavannut teitä aikoihin."

"'Teitä'? Frida, ei sinun tarvitse..."

Frida kohauttaa kapeita harteitaan. Sentään Frida on peittänyt ne kuten nainen. Victoria muistaa ajan, jolloin Frida ei tehnyt niin.

"Se tulee luonnostaan, kun olen tällaisessa tilassa."

Niin. Barretien suurieleisessä, ajattomassa olohuoneessa eriarvoisuuden harsoon kiedottuna. Harsoon, jonka taa Victoria ei näe, vaikka Frida puhuu. Anrabas tarttuu kiinni Victorian hämmennykseen. Hän kulkee vaimonsa vierelle, kuljettaa kätensä tämän harteille ja hymyilee asemastaan suoraan Fridalle. Victoria on erottavinaan miehensä puheessa sävyn, jollaista siinä ei ole aiemmin ollut.

"No mutta Frida, Victoria tässä mahtaa ihmetellä, kuinka sinä oikein olet täällä", Anrabas sanoo. "Victoria tuskin odotti kohtaavansa sinua täällä. Eikö niin, Victoria?"

Victoria tuijottaa miestään ääneti. Anrabasin äänessä on sävy, joka kiemurtelee petollisena Victorian sisällä. Hän ei luota sen sointiin. Hän ei sano mitään.

Fridan olemus on käynyt vaikeaksi. Nyt kaikki huoneessa seisovat, mutta Frida näyttää puolustautuvalta pedolta. Victoria muistaa eleet lapsuudestaan. Samat jännittyneet kädet, kaartuneet kulmat. Vain silmät ovat kylmemmät kuin ennen. Elämä on riistänyt valonsa niiden katseesta.

"Niin, herra Barret, vaimonne mahtaa ajatella, kuinka kaltaiseni paperiton ja sukunimetön hylkiö on päätynyt teidän asuntoonne." Fridan ääni tihkuu katkeruutta, joka syöksyy sellaisenaan Victorian sydämeen. Mitä lapsuudenystävä, tyttö, joka osasi aina pitää puolensa, on joutunut elämältä vastaanottamaan?

"Minä tahdon puhua Victorian kanssa kahden kesken, jos se suinkin sopii teille."

Anrabas päästää irti Victoriasta. Mies hymyilee edelleen. Victorialla ei ole aavistustakaan, mitä hymyn takana on. Ilmeiden alla kuhisee. Victoria ymmärtää sen nyt.

"Se käy erinomaisesti. Me jätämme teidät kahden", Anrabas sanoo ja poistuu huoneesta käsi sisarensa harteilla.

Victoria ei vaivaudu katsomaan vampyyrikaksikon perään. Hän on päättänyt sopeutua elämään, jota ei ymmärrä. Pinnan alla juoksevaan, levottomaan tunteeseen, jota hän ei tavoita, vaikka repisi jokaisen harson pois.

Victoria ohjaa Fridan käsistä takaisin istumaan. Punaisella samettituolilla tyttö näyttää täydellisen häväistyltä. Victoriaa puristaa rinnasta nähdä hänet sellaisena.