Valosta annettu

Luku 42: Osaton

Kaiken paino musertaa Wilhelmiä kasaan. Se on ohi. Ei pelkästään hänen osaltaan, vaan kaikkien. Wilhelm tietää painosta harteillaan, että ikuisuus on poissa, hänen taakkansa on pois annettu. Ei enää hiljaisia iltoja, jotka taittuvat mustiksi öiksi. Ei enää koskaan talon seinissä kaikuvia huutoja, jotka kaatuvat hänen niskaansa. Vampyyriutta ei enää ole. Kulmahampaat ovat tasaiset, suonissa kiljuva alituinen jano poissa. Wilhelm saattaa vain seisoa eteisessään ja itkeä. On kuin hänet olisi armahdettu. On kuin vuosia odottaneet synnit olisivat vihdoin tulleet anteeksiannetuiksi. Wilhelm vie kädet korvilleen ja huutaa keuhkojensa kyllyydestä.

Kun ovi aukeaa, Wilhelm ei enää tiedä, mitä odottaa. Sisään saapuu ihmisiä, mutta Wilhelm ei näe heidän kasvojaan. Kasvottomia ja muodottomia olentoja, juuri vaivoin ihmisiksi tunnistettavissa. Wilhelm ei tiedä, missä on ja kuka on, kun ihmiset kerääntyvät hänen ympärilleen, syleilevät ja suutelevat häntä kuin hän kuuluisi heille.

Wilhelmiltä kestää hetki ymmärtää, että nämä ovat osattomia. Niitä ihmisiä, joita hän on auttanut rakkauden toivossa kaikki kuluneet, ikuiset vuodet. Vuodet todella olivat siellä, eivät hänen päässään. Ne olivat todellisia, vaikka ikuisuus on nyt poissa. Hän auttoi näitä ihmisiä pääsemään jaloilleen, ja nyt kaikki on lopussa, nyt kaikki on tehty uudelleen mahdolliseksi heille. Osattomille. Kodittomille.

Siltikään Wilhelm ei kykene näkemään eteensä. Ihmiset ovat saapuneet antamaan hänelle kaiken sen, mitä hän on ikinä huutanut osakseen. He rakastavat häntä, kiittävät häntä, ovat hänelle kaikkensa velkaa. Juuri, kuten hän aina halusikin. Nämä ihmiset ovat ikuisesti avun häneen kiinnittämiä. Mikään ei ole koskaan ilmaista. Hän voisi vaatia heiltä kaiken vielä silloinkin, kun on jo saanut sen. Mutta Wilhelm ei erota kasvoja. Ei iloa eikä surua, ei kaiken koetun painoa muiden harteilla. Hän ei tiedä, miltä se näyttää toisten silmissä. Hän ei osaa etsiä oman kauhunsa keskeltä.

Kosketuksia. Kuumeisia, polttavia. Arvostavia, kenties, mutta Wilhelm ei enää tunnistaisi sitä. Hän on lipunut liian kauas kaikesta ymmärtääkseen, miltä aito välitys näyttää. Hän toistaa kaikkea mennyttä, hän kuulee Edmondin ivaavan naurun, näkee Juliuksen loittonevan selän. Älkää jättäkö minua. Olen huutanut yksin kaikki nämä vuodet. Olkaa kilttejä.

Wilhelm päästää irti. Ihmisistä, teoistaan, rakkaudestaan. Kaikista. Hän avaa oven, näkee vain yhden tien. Portti on jätetty auki ihmisten tulla. Kaikki nämä ihmiset ovat saapuneet hänen luokseen, eikä hän tunnista heistä ketään. Hän vain juoksee ulos, tietää joka askeleella, että mikään ei enää koskaan palaisi ennalleen. Rajat ovat rikki. Hän voi juosta ulos, kohdata vihdoin maailman, haistaa kaikki hajut, nähdä kaikki värit. Mutta mikään ei tunnu miltään. Tyhjyys hakkaa vasten luita.

Askeleet johtavat ulos, kuumeinen juoksu päättyy portille. Wilhelm ottaa askeleen. Ihmiset seuraavat häntä, vaikka hän ei kuule eikä näe heitä. He tavoittelevat, hapuilevat miestä, joka auttoi heidät ikuisuuden yli. Wilhelm ei enää ymmärrä, mitä kokee, kun kävelee ensimmäistä kertaa portin yli. Siitä on kauan. Liian kauan. Ikuisuus toisensa jälkeen. Liikaa kirittävää. Wilhelm ei saa enää ketään kiinni, kaikkein vähiten itseään. Minne te kaikki juoksette? Miksi maailma on hiljaa? Miksei kukaan sano mitään? Älkää menkö. Älkää lähtekö pois.

Wilhelmin jalat eivät enää kestä. Portin toisella puolella, keskellä katua, hän romahtaa polvilleen. Hän ei erota huutoaan, ei tunne kyyneltensä virtoja. Ei enää mitään. Jos ihmisiä on yhä hänen vierellään, hän ei näe heistä ainuttakaan. Huuto ei lopu, vaikka se ei kuulosta miltään. Kaikista hänen ympärilleen saapuneista ihmisistä hän on ainut osaton. Ainut, jonka kädet eivät voi tarttua, vaikka kuinka kurottaisivat.