Valosta annettu

Luku 36: Talvipuutarha

Maailma on hetken hiljaa. Victoria istuu lumella, antaa kylmyyden löytää kehonsa, lempeän yön viedä ajatuksensa mennessään. Taloa tutkitaan edelleen, mutta kaikki ovat toistaiseksi poissa. Anrabasin kuoleman virallistaminen on jo tapahtunut. Victoria keinuu hiljaisuudessa ja toivoo, että Maria kuulisi hänen sydämensä kutsun ja saapuisi hänen luokseen.

Mutta Maria on jo siellä. Victoria kääntää päätään, on jo aikeissa puhdistaa mekkonsa paksun helman lumesta, mutta Maria istuukin hänen vierelleen, antaa hänkin kylmän saapua. Victoria painaa päänsä Marian olalle, antaa sen levätä siinä kuin maailmassa ei olisi muuta kuin toisen pehmeä kosketus.

"En koskaan kertonut sinulle kunnolla minusta ja valosta", Maria sanoo pehmeästi. Vasta, kun Maria puhuu, Victoria muistaa, kuinka paljon haluaakaan olla tämän naisen rinnalla.

"Emme ehtineet. Niin paljon on tapahtunut sen jälkeen."

Lunta putoilee puista maahan. Maria nostaa Victorian leukaa ja painaa hitaan suudelman tämän huulille.

"Ei niin paljon, ettemme voisi jatkaa siitä, mihin jäimme."

Lurittava nauru pakenee Victoriasta.

"Mistä niistä? Tästä", Victoria sanoo suudellen Mariaa, "vai siitä toisesta?"

"Siitä toisesta", Maria sanoo hymyillen.

Victoria vetäytyy aavistuksen kauemmas, uteliaisuus kiiltää silmissä. Kartano seisoo Marian selän takana tummanpuhuvana, mutta suojelevana. Tämä hetki olisi vain heidän. Hetki paljaalla hangella kuunvalossa. Talvipuutarhassa.

"Victoria, kerrohan, mitä sinä tiedät ensimmäisestä vampyyrista."

Victorian mieli täyttyy jälleen kuvista. Hän muistaa yhä lapsuuden kirjojen mustavalkoiset kuvat, joissa vampyyrien kynnet ovat pitkät, silmät hurjistuneet kurimukset keskellä rypyttömiä kasvoja. Victoria pudistaa kuvan päästään. Ensimmäinen vampyyri. Hänen aviomiehensä, ei satukirjojen kuva.

"Anrabasista? No..."

Maria pudistaa päätään.

"Ensimmäisestä vampyyrista."

"Tarkoitat enemmän legendaa kuin miestä itseään?"

Maria ei sano mitään. Victoria uskoo osuneensa oikeaan.

"Minulle kerrottiin aina lapsena, että ensimmäinen vampyyri on hirviö", Victoria sanoo, sillä se on päällimmäinen ajatus, joka myyttisestä kuvien hahmosta tulee mieleen. Todellisuuden Anrabas voi olla mitä tahansa, mutta myytti hänen ympärillään on paisunut sadassa vuodessa niin suureksi, että sitä on enää vaikea kohdata suoraan.

"Hän oli joskus jopa painajaisissani, niin pahana isäni hänet saduissa kuvaili. Mutta en minä häntä itseään pelännyt. Minä pelkäsin, mikä saa isäni kaltaisen suuren miehen ajattelemaan niin."

Marian ilme ei pysy enää kovana, nainen vie käden suulleen ja sulkee silmänsä. On kuin Maria pyrkisi kaikin keinoin pitämään tunteen sisällään.

"Maria?"

"Ei, jatka vain", Maria hengähtää. "Sinä olet niin puhdas, niin kaunis sanoissasi. Minä yritän parhaani mukaan elää sen kanssa."

Victoria hymähtää, sipaisee Marian kättä ennen kuin jatkaa.

"Yritin aina parhaani mukaan ymmärtää, millainen ensimmäinen vampyyri oli. Kuvaukset eivät päässeet hänen ytimeensä saakka. Se häiritsi minua. Hänet kuvailtiin hurjana, ja joka yhteydessä mainittiin hänen syyllisyytensä vampyyrikaaokseen."