Valosta annettu

Luku 14: Koti

Odotus leijailee aamussa, kun Victoria herää aviomiehensä viereltä. Tänään Dorian saapuisi. Victoria ei ole laskenut viikkoja saati päiviä siitä, kun he ovat edellisen kerran tavanneet. Ikävä istuu tummana rinnalla, mutta Victoria tietää sen hälvenevän. Dorianilla ei ole hätää. Veli astelee uransa ensiaskelia neuvostossa. Dorian on kiireisempi kuin hän. Eikä hänellä ole veljelle edes uutisia. Anrabas ja Maria ovat eläneet puhtoista elämää. Heillä ei ole käynyt Fridan jälkeen ainuttakaan vierasta eikä Victoria ole yllättänyt kumpaakaan kirjoittamassa edes kirjeitä.

Mitä pitemmälle Victoria ajattelee elämäänsä sisarusten luona, sitä selkeämmin hän näkee kalterit. Pihan rajat loppuvat lyhyeen. Vaikka Victoriaa ei ole kirottu taloon kuten sisarukset, on epätodennäköistä, että nainen hänen asemassaan astelisi kaduilla yksin. Hän on neuvostosukua ja vastanainut. Sidoksissa mieheensä.

Victoria vilkaisee vieressään nukkuvaa Anrabasia ja tuumii, eikö mies todella herää verhojen välistä sirottuvaan aurinkoon. Yli sata vuotta elämää katselleet silmät ovat ummistetut, luomet eivät liiku. Syvää unta siinä vaiheessa aamua. Äkillinen hellyyden aalto juoksee Victorian yli, kun hän katsoo miehen vaaleita, pitkiä kiharoita ja aavistuksen raottuvia huulia. Sellaisena Victorian on mahdotonta ajatella kaikkea sitä, mitä on miehestään saanut kuulla.

Kun Victoria nousee aikoakseen pukeutua, hän kuulee, kuinka Anrabas herää. Kevyt hengähdys. Avautuvat haaleansiniset silmät.

"Sinä se heräät aina ennen minua", mies mutisee hyväntuulisesti. "Veljesi lupasi tulla heti aamusta."

Victoria nyökkää ja nousee ylös. Hän vaatettaisi itsensä huoneessa, jossa säilyttää pientä omaisuuttaan. Anrabashan hänet nyt omistaa, mutta koska mies ei ole vielä löytänyt tietään hänen keholleen, hän ei tohdi pukeutua tämän nähden.

"Nähkäämme alakerrassa", Victoria sanoo ja on jo sulkemassa ovea.

"Victoria. Odota." Äänensävy, jota Victoria ei usko kuulleensa aiemmin Anrabasin puheessa.

Victoria kääntää päätään. Ruskea suortuva valahtaa kasvoille, hän puhaltaa sen pois. Unen utuun kietoutunut Anrabas raottaa peittoa, avaa suunsa, sulkee sen jälleen. Mitä mies aikoikaan sanoa, ei tule ulos.

"Ei mitään. Anteeksi. Mene vain." Lämmin hymy.

Victoria kävelee käytävän toiseen päähän eikä pysähdy ajattelemaan liiaksi.

*

Kun Dorian saapuu, Victoria on pukeutunut harmahtavan vihreään leninkiin. Maria seisoo hänen rinnallaan mustissa, kuten aina. Anrabas vastaanottaa vaimonsa veljen parhaimmissaan. Tummansininen, pitkä takki korostaa Anrabasin luontaista kalpeutta. Jonkun silmissä Anrabasin siroissa piirteissä voisi olla jotakin aavistuksen sairaalloista kaiken sen ylellisyyden takana.

Anrabas ja Dorian tervehtivät toisiaan muodollisesti. Etiketti unohtuu kuitenkin heti, kun Victorian ja Dorianin katseet kohtaavat. Victoria ryntää veljensä luo, antaa tämän kietoa kätensä ympärilleen. Dorianin piirteet hajoavat nauruun, veli nostaa hänet ilmaan, antaa riemun virrata. Victoria tuntee valoja kaikkialla ympärillään. Hän hukkuu siihen.

"Hei, sisko rakas", Dorian hengähtää ja rutistaa siskoaan vielä reippaasti. "Sinä näyt viihtyneen."

"Tervehdys, Dorian. Siitä on hetki."

Dorianin on mahdotonta peitellä iloa kasvoillaan. Hymy on herkässä silloinkin, kun Dorian kumartaa Marialle. Maria niiaa, mutta Victoria on erottavinaan naisen eleissä hienoista huvittuneisuutta. Kenties sisarusten railakas jälleennäkeminen miellyttää häntä. Victoria ei olisi siitä erityisen ihmeissään.