Valosta annettu

Luku 27: Paratiisin tuho

Unelma haihtuu aamun valoon, kun Ragnar herää. Unen hippuset tanssivat vielä tajunnan laitamilla, kunnes haavekuva on kokonaan poissa. Vain tunne jää rintaan. Ragnar nousee istumaan, mutta elämän paino iskee oitis leukaluuhun. Ei, ei tänään. Unen kuva oli jotakin kaunista. Ragnar tietää, mistä se kertoi. Tunne hänen rinnassaan on usein sama. Se kertoo hänen menneestä elämästään. Siitä, jonka hän uhrasi kaiken eteen.

Ulkona sataa lunta. Maisema on kuin painajaisesta. Valkeaa kaikkialla. Tällaisina päivinä Ragnar on kiitollinen siitä, ettei hän pääse ulos. Ulkona on niin kirkasta, että korkeammat voimat näkisivät suoraan hänen sisälleen, koluaisivat jokaisen nurkan.

Ragnar laskee jalkansa kirkon kylmälle lattialle ja tietää, ettei Jumala ole asunut näissä saleissa pitkiin aikoihin. On vain mies muistoineen. Mies, jolla on ollut sata vuotta aikaa kasvaa kiinni katkeruuteensa. Ragnar jää tuijottamaan vasemmassa sormessaan lepäävää kihlasormusta. Unessa Edelaine oli kuin haave. Vaaleat hiukset harteille villeinä valuen, eivät siveellisesti kiinni. Hänen kaunis vaimonsa. Ei kaunis siksi, että oli sitä ulkoisesti, vaan siksi, että Edelaine osasi nauraa lintujen kielellä, viedä kukkia korviensa taa.

Kuka on kenenkäkin puolella, kun Ragnarin on täytynyt kulkea niin kauas Jumalasta ja itsestään, että hän päästi sellaisen naisen pois? Jos hänen kosintansa torjunut mustahiuksinen Maria on saatanallinen luomus, Edelaine oli eläessään suoraan Jumalasta. Täydellinen.

Ja silti vieteltävissä. Paratiisissa on aina käärme ja ihmissydämessä ikuinen jano. Ragnar osaa vain syyttää toisia. Vampyyreita siksi, että he veivät hänen Edelainensa eivätkä suostuneet hänen leluikseen, neuvostoa siksi, että se on muuttunut mahdottomaksi ohjata. Ragnar olisi mieluusti toiminut ikuisesti varjoista käsin ja antanut kansan inhota häntä. Nyt hän on tullut varjoksi itsekin, menettänyt kykynsä hallita. Maailma on muuttunut, eikä se ole ottanut häntä mukaan. Mutta että uusi sota? Edellisen ehkäiseminen ja sen seurausten korjaaminen on vienyt Ragnarilta kaiken. Vaimon. Lapset. Joskus jopa Jumalan. Ragnar ei enää tiedä, kenelle puhuu, kun painaa kätensä ristiin. Kenties äänelle sisällään. Sille itselleen, joka harvemmin kuuntelee.

Vihkisormus sormessa nauraa Ragnarille. Se ei ole vielä antanut anteeksi, eikä Ragnar kykene ottamaan sitä pois, vaikka se on jokapäiväinen muistutus. Yhtäkkiä Ragnarin täyttää halu lukea kirjeet vielä kerran. Hän vetää mustan kaavun pitkän ruumiinsa suojaksi ja astelee kirjastoon. Mitäpä tästä asumuksesta ei enää löytäisi. Ei ihmekään, että Jumala ei ole pitkään aikaan vastannut.

Kirjeet ovat tallessa. Jokaikinen, myös uusin, liian vähän aikaa sitten löytynyt. Niistä kaikki kihertävät rivissä, nauravat kuten sormus nimettömässä. Ne ovat kaikki Ragnarin tuhon korkeimpia todistajia. Ragnar avaa kirjeet yksi kerrallaan, lukee ne kaikessa rauhassa. Hän ei tee sitä tappaakseen unen kuvaa Edelainesta, lämmöstä rinnassa. Hän tekee sen muistuttaakseen itseään siitä, että teki oikein.

Kirjeet tihkuvat petosta. Naisellinen vastarinta. Ragnar, joka kuvitteli Edelainen olkaan nojatessaan, että nainen tahtoi olla siinä, ei olisi ikinä voinut ajatellakaan petoksen juurtuneen niin syvälle heidän välilleen. Nainen oli jo haukannut omenaa, paratiisi oli iäksi menetetty. Käärme sihisi puussaan ja nauroi.

Edelainen vampyyriuden Ragnar saattoi hyväksyä. Se antoi heille enemmän aikaa yhdessä. Sille löytyi muukin selitys kuin naisten liittouma häntä vastaan. Marian motiiveista muuttaa paras ystävänsä vampyyriksi ei jäänyt epäselvyyttä. Vampyyrinainen halusi omistaa Edelainen, viedä hänet Ragnarilta. Ragnar ei hyväksynyt sitä. Hän ei hyväksy mitään siitä, mitä mustahiuksinen paholainen tekee. Vampyyrinaisella on hänestä ote, jota hän ei uskalla tunnustaa olevaksi.

Hyvä on. Ragnar myöntää itselleen tehneensä asioita, joita edes taivas ei voisi hänelle antaa anteeksi, vaikka hän rukoilisi otsa maassa, ruumis verta vuotaen. Hän on pannut syyllisyyden vampyyrien niskaan, tehnyt heistä keinon ratkaista sotatilanne, jota ei koskaan todella ratkaistu, vaan joka hukutettiin vampyyrien pelon alle. Silti Ragnar pystyy katsomaan itseään peilistä. Hänhän on kantanut vastuunsa vangituttamalla myös itsensä vampyyrina. Hän voi aina leikkiä tehneensä sen kaiken saadakseen kansalle syyllisen. Todellisuudessa hänellä ei ole aavistustakaan, mitä kansa tahtoo. Hän tahtoi vain itselleen tilan. Tämä maailma tarvitsee minua ikuisesti. Minä en saa kuolla. En voi. Minun täytyy pysyä aina täällä.

Silti kirjeet saavat Ragnarin veren kiehumaan joka kerta. Mitä ensimmäiset vampyyrit muka mistään tiesivät? Barretit ovat aina yrittäneet saada otteen. Edelaine oli liikaa. He myrkyttivät naisen mielen, saivat tämän vakoilemaan omaa aviomiestään, Jumalan salissa omaksi otettua. Kuinka he saattoivat? Kuinka se käärme, Jumalan pojan äidin nimeä kantava naishirviö, kykeni käännyttämään Edelainen häntä vastaan?

Ragnar ei koskaan nähnyt, kuinka vaunut paloivat tuhkaksi, kuinka hänen rakkaudestaan syntyneet lapset jäivät pelkiksi hiillostuneiksi kasoiksi kadunkulmaan. Kuinka Edelainen nauru katosi maan päältä iäksi. Vain, koska Maria vei Edelainen sydämen. Teki tästä vakoojansa. Ragnar ei ole luovuttanut. Olkoonkin, että hänen tulisi keskittyä neuvostoon ja sen uudistusmielisyyteen. Neuvoston ei pidä antaa periksi osattomille. Osattomat pitää murskata yhdessä vampyyrien kanssa. Ragnar aikoo polttaa alas kaikki hänen eteensä tulevat. Vampyyrien käyttäminen oli virhe. Nyt on aika pyyhkiä virhe pois, antaa maailman päästä terävähampaisista paholaisistaan. Leikki on jatkunut liian pitkään.

Ragnar on jo lähettänyt tappajansa matkaan. Hän aloittaisi ensimmäisestä. Anrabasista pääseminen olisi kaunis alkusoitto sodan pyyhkimiselle. Ragnar tuhoaisi jokaisen yön olennon. Hän antoi heille elämän, nyt hän tappaisi heidät kaikki yksi kerrallaan. Joskus hän ajattelee, onko raivo jo ehtinyt sokaista hänet, sohiiko hän pimeää ohjailemalla Fridaa ja Juliusta puolestaan. Sitten hän muistaa Marian ja Edelainen kirjeet ja ymmärtää, että häntähän tässä on yritetty pelata pois ties kuinka moneen kertaan. Ragnar ei jää odottamaan, että neuvoston lähettämä tyttö, Victoria, antaisi kuulua itsestään. Neuvosto on väärässä joka tapauksessa. Vampyyreita ei pidä kuunnella, heistä pitää päästä. Ei tämä maailma enää ymmärrä, kuinka virheistä opitaan. Virheitä saa tehdä, mutta ne pitää eliminoida. Ennemmin tai myöhemmin. Ragnar on päättänyt tehdä sen nyt.

Lipaston alimmassa hyllyssä Ragnar säilyttää Edelainesta maalattua kuvaa. Tuhon hetkelläkin Ragnar palaa sen luo, ajattelee naista sellaisena kuin hän tämän muistaa. Rusoposkisena, hymyileväisenä. Ei Marian tahraamana vampyyrina, joka oli myynyt sydämensä yölle ja vakoili oman aviomiehensä toimia. Naisilla ei ole tahtoa. Edelaine oli hänen päivänsäteensä. Hän oli turhan suopea salliessaan naisen kulkea vapaana.

"Mitähän sinä sanoisit minulle nyt, jos olisit yhä täällä?" Ragnar kuiskaa maalaukselle. Pöly leijuu ilmassa. Kaikkialla on hyytävän kylmä. Lumisade ulkona yltyy entisestään. Kenties se on ainoa vastaus, jonka Ragnar saa.

"Minusta tuntuu, että sinä et nauraisi. Sinä et edes katsoisi minua silmiin, sillä sinä jos kuka tiedät, kuinka mustaksi olen antanut sydämeni käydä."

Kuva ei katso takaisin. Siihen maalattu nainen ei katso enää minnekään.

"Antaisitko sinä minulle anteeksi, jos pyytäisin? Antaisitko senkin, että aion korjata tekemäni virheet?"

Ragnarin ääni alkaa vapista. Kirkko on niin suuri ja hän lopulta vain pelkkä mies sen kylmissä saleissa. Mies, joka on antanut kaikkensa maalleen. Kun kyyneleet valuvat hiljaa poskille, Ragnar tietää niiden olevan kymmeniä vuosia myöhässä. Ulkona sataa yhä lunta koko taivaan raivolla. Tällaisena Ragnaria ei näe kukaan, ei edes taivas.