Valosta annettu

Luku 39: Roihu

Ikkunan takainen maisema on maalattu punaiseksi. Ihmisiä juoksee järjestäytyneessä kaaoksessa ympäriinsä. Anrabas kurottaa katsomaan, näkee Dorianin pienestä asunnosta käsin, kuinka maailma piirretään uudelleen. Osattomat Anrabas erottaa kauas. Joukossa on henkilöitä, joita hän on itse auttanut jaloilleen. Nyt he ovat maalanneet hampaiden kuvan kankaalle, jota he heiluttavat päittensä yläpuolella. Kaikki on alkanut.

Anrabas tuntee, kuinka jokin väreilee ilmassa. Hänen aistinsa ovat herkillä, vaikka verta ei ole vielä alettu vuodattaa. Toistaiseksi ihmiset ovat tyytyneet huutamaan. Paikkoja menee palasiksi, Anrabas vain seisoo. Hän on odottanut tätä. Syvällä sisimmässään hän on toivonut, että kaikki tulisi vihdoin tähän. Polttakaa maailma ja luokaa jotakin sen hiiltyneistä jäänteistä.

Pelko ei ryömi ihon alla, sillä Anrabas tietää, ettei hänellä ole hätää. Kunpa hän vain voisi sanoa saman sisarelleen ja vaimolleen. Maria ja Victoria ovat kaksin nyt, kun kaaos levittäytyy kaikkialle. He kestäisivät kyllä. Kuu ja aurinko. Sellaisina Anrabas heidät näkee, rakkaat naisensa. Löytäisivätkö he riittävän turvan toisistaan nyt, kun hän ei ole miehenä heitä tukemassa? Yllättäen hänen näennäinen kuolemansa tuntuu merkityksettömältä. Kaikki tuhoutuisi kuitenkin. Hänen kuolemansa ei paina mitään. Tai kenties se aiheutti tämän. Kenties ihmiset ymmärtävät, mikä sen paino oli.

Anrabas vetäytyy takaisin ikkunalta. Kukaan ei saa nähdä häntä. Kenties hänen kuolemansa on paras lahja, jonka hän voi maailmalle antaa. Sitten jotakin räsähtää rikki viereisellä kadulla, ihmiset syöksyvät kauppoihin sisään, rikkovat vaunuja ja hajoavat huutoonsa. Anrabas tuijottaa vuoroin ikkunaa, vuoroin käsiään. Kalpeaa ihoa, jonka takana sykkii jokin ikuinen, jokin voimakkaampi kuin hänen halunsa suojella itseään.

Ajatuksia. Ensin ajatus Victoriasta ja Mariasta kaksin hänen kartanossaan. Naiset selviäisivät kyllä. He ovat löytäneet toisensa tavalla, josta Anrabas ymmärtää vain kaiun verran. Hetken Anrabas ajattelee myös Wilhelmiä, jolle ei ole vieläkään kertonut osuuttaan kertomusvaihtokaupasta. Kuinka Wilhelm pärjäisi tällaisen edessä? Anrabas kokee olevansa osallinen ystävänsä tuhoon, mutta ei voi tehdä mitään sellaista, joka poistaisi pimeyden Wilhelmin sydämestä. Olisi vain odotettava. Sitten ajatus Dorianista. Mies on nyt jossakin tuolla, kenties neuvoston kokoontumispaikalla valkeiden porttien takana. Kenties Dorian pelkää enemmän kuin koskaan. Dorian rakastaa häntä. Sen ajatteleminen saa Anrabasin suonet sykkimään. On olemassa mies, joka ottaa hänet vielä kaiken jälkeenkin.

Anrabasia miltei itketää. Hän jättää ajatuksen Dorianista päälimmäiseksi, vetää tummansinisen takin ylleen ja astuu ulos keskelle kaaosta. Hetkeksi maailmalle kuollut ensimmäinen vampyyri, se hänen roolinsa on, kun hän kävelee keskelle ihmisiä, jotka tuntevat hänen kasvonsa, kenties pitävät häntä ystävänään. Impulssi syntyy hetkessä. Anrabasin piti pysyä piilossa. Hänen tuli pitää kasvonsa näkymättömissä, jotta hän itse pysyy hengissä. Mutta mitä virkaa on sellaisen miehen elämällä, joka ei ole puolustanut sitä, mikä saa hänen sydämensä laulamaan?

Ei enempää salailua. Ei enempää valheita. Joku juoksee antamaan Anrabasille soihdun, hän tarttuu siihen puhtailla, sormusten koristamilla käsillään. Joukon syke vie häntä eteenpäin, hetkeen kukaan ei edes käänny katsomaan, kuka hän on. Hän on vain yksi ääni huutavassa massassa.

Sitten joku katsoo häntä pitempään kuin hetken. Nuori nainen, jonka huulet ovat rohtuneet ja iho kiristynyt luiden ympärille. Huulet muodostavat ääneti nimen. Anrabas nyökkää ja hymyilee.

"He olisivat tappaneet minut", Anrabas sanoo äänien yli. Nuori nainen jää katsomaan, on hetken aivan hiljaa ja kohottaa sitten oman soihtunsa korkealle. Enempää selityksiä ei tarvita. Anrabas tietää, että täällä hänen ei tarvitse kertoa itsestään mitään. Täällä hänen ei tarvitse olla mitään, ei satukirjan kuva hirviöstä, ei syyllinen maan tilaan. Kukaan ei kysy enempää, koska liekkiä kantavan ei tarvitse muuta kuin haluta huutaa koko ruumiinsa palosta, muuttua kynttilästä kokonaiseksi roihuksi.

Kun Anrabas kohottaa kätensä ylös ja katsoo, kuinka rikkaiden talot syttyvät palamaan, hän ymmärtää vihdoin, minkä puolesta on tehnyt kaiken. Hän näkee jokaisen puremansa ihmisen yhdessä liekessä. Hän näkee siinä kaikki Marian kanssa viettämänsä pölyiset vuodet, jotka odottivat oikeutta saapuvaksi. Liekeissä on kaikki. Niiden mukana palaa tuhkaksi se maailma, joka polki heidät kaikki alas, teki heistä kauhutarinoita tai nimettömiä.

Liekeissä on kaikki. Mennyt ja tuleva. Anrabas näkee alut ja loput, ikuiset mahdollisuudet. Kun ihmiset etenevät massana ja huutavat, hän huutaa heidän kanssaan, huutaa kilpaa rätisevän tulen kanssa.