Valosta annettu

Luku 13: Kilvet toisilleen

Kun kellastunut paperi tipahtaa lajiteltavien kirjojen välistä lattialle, valo sirottuu ikkunasta suoraan sen kulmalle. Ragnar tuijottaa paperia kuin se olisi henkilökohtaisesti rikkonut häntä vastaan. Hän kumartuu nostamaan sen, ja jo pelkästä kellastuneen paperin tuoksusta hän tietää sen kirjeeksi. Sellaiseksi kirjeeksi, jota ei mieli muistella.

Paperilla tanssiva valo kiusoittelee Ragnaria. Se kehottaa häntä avaamaan, vaikka Ragnar tietää jo, mitä sisällä on. Hän on nähnyt samanlaisia useasti. Hän on haistanut aavistuksen ruusuisen paperin ja lukenut sanoja, jotka ovat saaneet hänen sydämensä käpertymään pieneksi.

Avaa se vain. Kirje se on. Sinä olet lukenut monta aiemminkin. Ragnaria kylmää. Entä, jos tämä hänen silmiltään välttynyt kirje onkin juuri sellainen, joka kertoo jotakin ratkaisevaa ja jättää hänet ikuisesti tyhjän päälle? Avaa se. Pelkuri.

Ragnarin sormet toimivat omin päin. Kirjekuori jää pöydälle, hapertunut paperi pysyy miehen käsissä. Kirje ei muuta mitään. Se ei poikkea aiemmista juurikaan. Kovia sanoja, kaikki häntä vastaan. Kauniilla, naisellisilla koukeroilla kirjoitettu. Naiselta naiselle. Ragnar tietää olla luottamatta naisiin. He voivat näyttää ylellisiltä ja kauniilta, mutta pinnan alla on jo mätää. Sitä ei haista, mutta sen näkee, kun heidän kanssaan on riittävän pitkään.

Ragnar vastustaa halua rypistää kirje ja polttaa se. Hän taittelee sen takaisin paikalleen ja kietaisee sen mustan kaapunsa taskuun. Sormet hakeutuvat oitis ristille kaulassa. Taivaallinen isä, anna minulle voimaa jaksaa tämän läpi. Rukous on nopea ja yksinkertainen. Ragnarin suhde Jumalaansa on samanlainen. He tuntevat toisensa jo. Ragnarin ei tarvitse esittää taivaalle mitään, mitä hän ei ole.

Kirottu kirje. Se saa Ragnarin muistamaan. On asioita, joita edes hän ei tahdo ajatella. Asioita, jotka sitovat hänet ihmisiin omaksi pieneksi ikuisuudekseen. Kadulta löytämiinsä kaksosiin. Ja Barreteihin. Erityisesti Mariaan. Sietämätön hirviö. Ragnarin suonia polttaa, kun hän vain ajatteleekin Marian yönmustia kutreja ja tyhjiä sinisiä silmiä.

Kirje on Marialta. Jo sen näkeminen saa Ragnarin muistamaan kaiken kymmenen vuoden takaisen. Kun elää pitkään, kymmenen vuotta tuntuu perhosen siiveniskulta ilmassa. Ragnar muistaa kynttilänvalon, jossa yllätti vaimonsa kirjoittamassa. Useat kirjeet pöydänkulmalle pinottuina, valo lepattamassa. Ragnar ei ole polttanut sellaisia kynttilöitä kirkossa enää koskaan sen jälkeen. Mitä sinä teet, kultaseni? Kauhu vaimon kasvoilla. Ei kiinnijäämisen tuoma hätäännys, ei pelko, vaan silkka kauhu, pitelemätön ja vauhkoontunut. Ragnar pudistelee päätään. Sen illan ajatteleminen ei palauttaisi mitään ennalleen. Kirottu Maria. Ragnar ei koskaan lakkaisi kiroamasta naisen nimeä. Sen kaiken jälkeen hän ei enää ikinä kyennyt luottamaan vampyyreihin samalla tavalla.

Kirkon ovella on joku. Ragnar hätkähtää ajatuksistaan. Hän on siirtänyt henkilökohtaisen elämänsä herran huoneeseen, kun muutakaan ei ole. Mieluummin kirkko ja ikuisuus kuin tavallinen asunto, jossa hän vanhenisi kuolettavan hitaasti katsellen Straussin suvun maalattuja kasvoja muotokuvissa.

Ragnar kiiruhtaa alas. Kaksoset ovat saapuneet. Tällä kertaa molemmat. Siskon ja veljen näkeminen yhdessä on aina viihdyttänyt Ragnaria. Kaksikko on ilmeisen sukua. Mustat hiukset, kalvakka iho, jopa lanteiden kaari ja pitkä selkä. Mutta se, mihin Ragnar kaksikossa kiinnittää huomiota, ei ole samankaltainen ulkonäkö. Se on heidän tapansa olla toistensa lähellä. On kuin he alitajuntaisesti suojaisivat toisiaan. Veli ja sisko ovat toistensa kilvet.

"Hyvää päivää, herra Strauss", Julius avaa keskustelun. Mies ensin. Frida jää taustalle. "Kuinka te olette voineet?"

Ragnar huiskauttaa kätään. Hän painaa löytyneen kirjeen mielestään.