Valosta annettu

Luku 32: Sokea piste

On myöhäinen ilta, lunta ei sada. Ragnar seisoo tuijottamassa alttaria, jonka kuva ei ole muuttunut miksikään sadassa vuodessa. Yhä samat syyllistävät silmät muistuttamassa häntä siitä, että hän on itsenpintaisesti olemassa, ohjailemassa kaikkea. Ragnar on yrittänyt rukoilla pitkästä aikaa. Hän on rukoillut kaksosten onnistumista ja ensimmäisen vampyyrin kuolemaa. Kun Anrabasista päästäisiin, vampyyrikaaoskin saataisiin kuriin. Ragnar tietää sen. Silti jokin pyhimysten katseissa kertoo hänelle, että hän kulkee väärään suuntaan.

Kun Ragnar kääntyy, kirkko hukkuu valoon. Se iskeytyy Ragnarin takaa miltei fyysisenä hänen päälleen. Ragnar kääntyy, valo täyttää hänet, juoksee suoraan sisään, on kaikkialla hänessä niin todellisena, että hän valahtaa polvilleen alttarille ja huutaa. Todellisuus katoaa, hetken ajan on pelkkää valoa.

Sitten ei mitään. Tyhjä alttari, sen sivuilta kohoavat korkeat, koristeelliset ikkunat. Suuret salit. Ragnar vapisee ja vetää henkeä, valo oli hänessä, se näki kaiken eikä se ollut hyvä. Ei pahakaan. Se vain oli, se levittyi absoluuttisena kaikkialle kuin olisi yrittänyt kertoa hänelle jotakin. Ragnar vie kädet korvilleen ja huutaa jälleen, mutta on kuin jotain jäisi yhä sisälle. Valo on jo nähnyt kaiken, Ragnar ei pääse pois.

"Mitä sinä haluat minulta?"

Ääni kaikuu korkeissa saleissa. Ragnar ei ole koskaan ollut lähempänä itsestään irtoamista.

"Jumalani, kerro minulle! Minä olen pelkkä mies! Pelkkä mies..."

Ragnarin ääni hiipuu, hän vie kädet kasvoilleen vain havaitakseen kyynelten kastelleen parran. Hän ei edes tiennyt itkevänsä. Kyyneliä vain putoilee, niille ei voi tehdä mitään. Ragnar ei nouse ennen kuin kuulee ääniä kirkon raskailta ovilta.

Ragnar nousee salamana ylös, pyyhkii silmiään ja toivoo, että valo ei ole jättänyt hänen sisintään näkyville. Mitä ikinä hänen kokemansa olikaan, ei ollut tästä maailmasta. Jos se jätti häneen jälkensä, kaikki näkevät sen.

Sisään ei astu tuttu kaksikko, vaikka Ragnar kuinka rukoili. Neuvoston vanhin ja nuorin seisovat hyvin puettuina ja suittuina kirkon hämärällä sisäänkäynnillä. Dorian Havers on vetänyt tummanvihreän viitan harteilleen ja asetellut niskasta pitenevät ruskeat hiuksensa hyvin. Silti silmät seisovat keskellä päätä. Ragnarin on hankalaa katsoja muotoja suoraan. Tuntuu, että kaikki on epäselvää ja mahdotonta sen jälkeen, kun valo sokaisi hänet hetkeksi.

"Herra Strauss, me tuomme kiireellistä uutista", neuvoston vanhin sanoo aavistuksen huohottaen.

"Meidän on tuotava tietoonne, että ensimmäinen vampyyri, herra Anrabas Barret, on kuollut." Dorianin ääni ei värise. Silmät ovat tyhjät. Ragnarin on vaikea lukea niitä.

Ragnarin sisällä läikähtää. Kaksoset onnistuivat. Peitä. Peitä kaikki.

"Kuollut? Kuinka?"

"Tulipalo."

"Onko hänen kartanonsa palanut?"

"Vain osa siitä."

"Oletteko varmoja? Tämä ei kuulosta järin todenperäiseltä."

Palanut. Loistavaa. Ei todisteita mistään. Ragnar hymyilisi, jos voisi. Silmiin sattuu vielä, mutta hän loihtii kasvoilleen niin huolestuneen ilmeen kuin kykenee.

"Entä nuori rouva Barret? Ja Anrabasin sisar? Säilyivätkö he hengissä?"

"Minun sisareni ja Maria Barret ovat kunnossa", Dorian sanoo lämpöä äänessään mainitessaan sisarensa. Ragnaria huvittaa. Mies on mahtanut todella säikähtää.

"Tilannetta tutkitaan vielä. Otamme ensimmäiseksi selvää, kuinka palo on syttynyt. Naisten pikaisen todistuksen mukaan kyseessä täytyy olla vahinko, mutta selvitämme tilannetta vielä pitkälle."

"Täytyykö teidän?"

"Anteeksi kuinka?" Neuvoston vanhimman silmät siristyvät. Ragnar tietää kävelevänsä ohuella jäällä.

"Katsokaahan, kyseessä on vampyyri. Kannattaako teidän todella käyttää neuvoston varoja alhaisen hirviön kuoleman tutkimiseen?"

Dorian ja vanhin katsovat toisiaan. Ragnar tietää, että he keskustelisivat suuressa vaunussaan kaikesta täällä tapahtuneesta. Kunpa valo sokaisisi heidätkin hetkeksi, opettaisi elämään tätä elämää. Jos Ragnarin keho ei olisi niin kauhuissaan valon jäljiltä, hän tietäisi sykkivänsä raivoa. Vanhinkin on pelkkä poika Ragnariin verrattuna, tuskin mitään nähnyt tai kokenut.

"Me harkitsemme asiaa", vanhin toteaa lopulta. "Otamme tekemänne havainnon huomioon, kun ryhdymme selvittämään kuolemantapausta. Kuinka tahdotte asiasta uutisoitavan?"

"Kysyttekö sitä suoraan minulta?" Ragnar naurahtaa. "Minä kuvittelin, että neuvosto on päättänyt olla luottamatta minuun."

Jatka samaan malliin. Kohta he joutuvat todistelemaan.

Vanhimman ilme käy vaikeaksi, Dorian suorastaan kärsii. Hyvä. Loistavaa.

"Neuvosto on joutunut vallitsevien olosuhteiden puitteissa miettimään kantojaan ja arvojaan uudelleen", vanhin huokaa. "Teidän olemassaolonne on ehdottoman korvaatonta neuvoston kasassa pysymiselle. Me emme tahdo irrottautua yhteistyöstä kanssanne."

Ei vieläkään hymyä. Jos Ragnar hymyilisi, kaikki muukin näkyisi hänestä. Miten helppoa kaikki onkaan. Neuvosto on kuin villi lapsi, joka on hetkeksi juossut ulos kirkosta, nähnyt ulkomaailman, jossa vampyyrit ja osattomat juoksevat liassa ja veressä. Sellaisen jälkeen tekee mieli juosta takaisin Ragnarin huomaan. Ragnar kyllä tietää, miten maailma toimii.

"Minä tahdon, että otatte mahdollisimman selkeän kannan. Ei spekulaatioita. Ei suurentelua. Sana alkaa kiertää ennen kuin ainuttakaan lehteä on painettu, joten tahdon teidän tekevän selväksi, että kyseessä oli onnettomuus."

"Entä, jos se ei ollut?"

"Pikkupoikiako te olette? Kai te ymmärrätte, että siinäkin tapauksessa, ettei se ollut onnettomuus, sen täytyy mitä ehdottomimmin näyttää sellaiselta?"

Sekä Dorian että vanhin katsovat Ragnaria kuin lapset. Neuvoston pienet pojat. Hetken Ragnar näkee kaksikossa hänen omat lapsensa, kaksi poikaa, jotka paloivat tuhkaksi kuten ensimmäinen vampyyri. Ragnaria vihlaisee syvältä, hän kykenee vaivoin peittämään ärähdyksen. Silmä silmästä, vampyyrit. Te ajoitte minut tekemään niin omalle perheelleni, nyt minä teen tämän teille.

"Kansan täytyy uskoa, että minkäänlainen radikaali toiminta ei ole kannatettavaa. Anrabas, joka mitä luultavimminkin on levittänyt vampirismia ympäriinsä, on saattanut olla jopa mukana kansankiihotuksessa." Ragnar siristää silmiään ja astuu lähemmäs Doriania. "Siitä puheen ollen, herra Havers – onko sisarestasi kuulunut mitään? Onko hän ennen tätä antanut raportteja tilanteesta?"

Dorian pudistaa oitis päätään.

"Oletan, että sillä seikalla ei ole enää merkitystä miehen ollessa kuollut."

Ragnar huokaisee. Lapsia mitä lapsia.

"Sillä on merkitystä ennen kaikkea nyt. Jos Anrabasilla oli yhteyksiä vampirismin ja kansan radikalisoitumiseen, se kuohuttaa kansaa hänen kuoltuaan. Haluan, että kansa uskoo, ettei heillä ole pienintäkään mahdollisuutta, jos he aloittavat uuden sodan."

Epäilys leijuu hetken ilmassa. Sitten neuvoston kaksikko nyökkää.

"Minä aion kuulustella sisartani henkilökohtaisesti", Dorian ilmoittaa.

"Me ilmoitamme teille kaikista muutoksista ja tilanteen kehittymisestä."

Ragnar nyökkää. Niin sitä pitää. Kiltit pojat.

"Suonette anteeksi, juuri nyt meidän on kiiruhdettava järjestelemään tilannetta."

"Luonnollisesti."

Miehet kumartavat toisilleen. Neuvoston miesten mentyä Ragnar jää seisomaan kirkon pitkälle käytävälle. Käsi hapuilee kaulalla lepäävää ristiä. Ragnar katsoo taakseen, ikkunoihin, joista valo juoksi sokaisemaan silmät. Ulkona on pimeää. Lunta on alkanut jälleen sataa. Erikoista. Ei neuvoston miehillä ollut märkiä takkeja. Ragnar unohtaa ajatuksen saman tien ja katsoo ylös.

"Sinä vastasit sittenkin, etkö vastannut?"

Kaikki on vasta alkanut. Ragnar tuntee sen luissaan.