Valosta annettu

Luku 16: Vääntyilevä maalaus

On vielä kesä, kun puutarhassa alkaa sataa lunta. Victoria seisoo kuunnellen täydellistä hiljaisuutta ja tuijottaa, kuinka lumi sataa hentoina hippusina alas kirkkaalta taivaalta. Lumi ei tunnu kylmältä ihoa vasten, se ei tunnu miltään. Puutarha velloo hiljaisuudessaan, Victoria seisoo kuin odottaisi jotakin. Lumisateen loppumista, seikkailua, mitä tahansa.

Victorian katsoessa asunnon puoleen hän erottaa Marian seisomassa parvekkeella. Missään ei tuule, mutta Marian hiukset keinuvat silti kuin ikuisen voiman liikuttamina. Maria katsoo suoraan häneen, hetken he näkevät toisensa, mutta eivät saata kurottaa, eivät löydä, vaikka näkyisivät etsivän. Victoria huomaa ajattelevansa, että näin se on aina ollut heidän välillään. Parveke ja puutarha, ikuisuus niiden välissä.

Juuri, kun Victoria on aikeissa avata suunsa ja huutaa Marian alas, lumisade lakkaa. Luonnossa ei näy ensimmäistäkään merkkiä siitä, että se oli koskaan ollut olemassa. Victoria kurottaa kättään kohti Mariaa, ja silloin se tulee. Valo, peittelemätön, raaka. Se tulee omana itsenään ja hukuttaa Victorian alleen. On kuin lumisade olisi ollut sen ratsu, edeltänyt sen tuloa, tehnyt sille paikan, johon laskeutua. Victoria tuntee putoavansa. Ei ole maata, ei taivasta. On vain suunnaton valo, joka on palannut takaisin hänen luokseen. Viimeisenä Victoria erottaa siron siluetin. Maria seisoo valon luona kuin se olisi hänen kotinsa. Sitten kirkkaus nielee Victorian mennessään.

Kun Victoria säpsähtää hereille sängystään, hiki valuu pitkin otsaa. Valkoinen alusasu on liimautunut kiinni ihoon, sydän läpättää kuin linnunsiipi. Unta. Victoria tuntee olevansa täydellisen riisuttu valon edessä. Se on tullut jälleen häntä katsomaan. Mutta entä Maria? Maria ja valo? Victoria vetää syvään henkeä ennen kuin nousee sängystä. Anrabasia ei näy, miehen on täytynyt herätä varhain.

Victoria käy vaatettamassa itsensä, mutta tuntee, kuinka unen jälkiaallot heiluttavat häntä joka suuntaan. Maailma ei katoa hänen otteestaan, mutta kaikki keinuu vielä aavistuksen. Victoria kulkee portaat alas pitäen kiinni kaiteista. Alakerrassa Victoriaa kohtaa joka suuntaan juoksenteleva Anrabas ja keskelle olohuonetta raahattu suuri, mahonkinen pöytä. Kaikkialla näyttää satukirjalta. Sellaiselta mustakantiselta, jota Victorialle luettiin lapsuudessa varoitukseksi. On kynttelikköjä ja yli viidelle katettu pöytä. Tummanpuhuvia muotokuvia seinillä. Välillä Victoria muistaa, että todella elää kahden vampyyrin kanssa.

"Hyvää huomenta, Victoria", Anrabas tervehtii iloisesti kuin laululintu. "Nukuitko hyvin?"

"Huomenta", Victoria nyökkää. Uni kaihertaa yhä koko ruumista. Kaikki tuntuu liian tummalta valon jälkeen, Victoria joutuu siristelemään silmiään.

"Mitä täällä oikein tapahtuu?" Victoria nyökkää kohti pitkää pöytää, jonka tieltä kaikki muu tilassa on raivattu.

"Veljeni pitää pitkästä aikaa illanistujaiset."

Maria kävelee tilaan luontaista kunnioitusta herättävän auransa kanssa. Victoria säpsähtää nähdessään naisen ensi kertaa unensa jälkeen. Marialla on yllä sama yksinkertainen, mutta hienostunut syvänmusta puku, jossa on korkea kaulus. Victoria ei ole saada silmiään irti naisesta.

"Jonkinlaiset juhlat siis? Kuinka..."

"Kuinka sellainen onnistuu, kun me olemme vangittuja?" Anrabas naurahtaa ja laskee alas kantamansa tuolin. "Victoria, kultaseni, meillä on yhä kontakteja ulkomaailmaan. Täällä vierailu ei ole rikos. Onhan sinun täytynyt kuulla, kuinka paljon minä rakastan pieniä illanistujaisiani."

Anrabasin ilmeessä on kujeileva sävy. Victoria ei tiedä, kuinka reagoida. Tokihan hän on kuullut paljon kaikenlaista etukäteen. Ragnar ja neuvosto ovat tehneet hänelle selväksi, millaisen miehen vierellä hän nyt asuu. Silti valkea ja kaunopuheinen mies tuntuu täysin erilaiselta kuin kertomusten hirviömäinen vampyyri.