Valosta annettu

Luku 22: Pimeään

Pimeää. Kauttaaltaan pimeää. Katulamput eivät loista tänä yönä, lumi putoilee vaativana ja raskaana taivaalta. Wilhelm tuijottaa ikkunasta niin kauan, että erottaa pitkän, kapean hahmon kulkevan etupihan kivetyksellä. Wilhelm hätkähtää. Ei kai Julius ole tulossa? Hän ei kestäisi nähdä miestä tässä tilassa.

Wilhelm juoksee eteisen peilin eteen. Koristeellinen, kultareunuksinen peili heijastaa miehen, jonka huulille levitetty huulipuna on levinnyt leualle ja sekoittunut nautittuun vereen. Mustat silmät seisovat päässä, vaaleat, olkamittaiset kiharat ovat täydellisen sotkussa. Wilhelm irvistää, kun näkee, miltä hänen ruumiinsa näyttää. Kylkiluut pistävät valkean ihon alta, kehosta tuntuu olevan joka päivä vähemmän jäljellä, vaikka hän ei edes tarvitse sitä. Kovin harva asia tuottaa hänelle enää suoranaista tyytydystä. Miehiä tulee ja menee, mutta yksikään heistä ei täytä paikkaa, joka ei ole täytettävissä. Sen on tyhjentänyt joku sellainen, joka ei koskaan lähde Wilhelmistä.

Ei, tämän näköisenä hän ei kohtaisi Juliusta. Ei sen jälkeen, mitä edellisellä kerralla tapahtui. Kuinka kovaa hän jälleen löi? Sen ei pitänyt enää toistua. Ja silti Wilhelm tietää, että se toistuisi vielä monesti, joka kerralla, kun hän ei kykenisi hillitsimään tyhjyyttä sisällään.

Oveen koputetaan vaimeasti. Wilhelm hätkähtää. Tämän koputuksen hän tuntee. Onpa siitä aikaa. Kamalasti aikaa. Wilhelm ei vaivaudu sulkemaan housujensa sepalusta sai sukimaan hiuksiaan siistimmiksi, hän astelee ovelle ja avaa sen. Hän vetää tulijan nopeasti sisään ja painaa huulensa tämän omille ennen kuin ehtii tervehtiä. Kylmät. Pimeät. Hukuttavat, kuten aina. Wilhelmiä heikottaa. Hän voisi antaa itsensä sortua siinä ja heti. Hän voisi hajota toisen huulille.

Tulija suutelee takaisin, mutta ei kuten ennen. Hän irrottautuu pian.

"No, no, Wilhelm, minähän olen varattu mies nyt. Et saisi."

"Niinkö, Anri? Onko se muka todella estänyt sinua?"

Wilhelm tuijottaa eteisessään seisovaa Anrabas Barretia. Lumi sulaa täydellisille valkeille kutreille, silmät ovat yhtä häikäisevän siniset kuin siihenkin saakka. Anrabas on raivostuttavan kaunis. Joskus Wilhelmiä harmittaa, ettei hän osaa rakastua ensimmäisen vampyyrin kaltaisiin miehiin. Anrabas voisi estää häntä hukkumasta.

"Tule toki sisälle", Wilhelm sanoo kiusoitteleva hymy punatuilla huulillaan.

"Sinä olet kamala", Anrabas hymähtää. "Pue päällesi ja sulje sepaluksesi, minä en tullut tapaamaan ruumistasi."

"Ai, niinkö? Sinun ilmeesi kertoo jotakin muuta." Wilhelm lysähtää sohvalle, ristii jalkansa. Hän tietää, että Anrabasia voi ohjailla vain ruumiillisilla nautinnoilla. Tällä hetkellä hänellä ei ole mitään parempaakaan.

"Olen täällä hoitamassa liikeasioita."

Korkea, tarpeettoman kimakka nauru pakenee Wilhelmistä.

"Liikeasioita? Ei niistä sellaisina voi puhua! Murunen, haetko sinä tavaraa sille puolelle kaupunkia? Ole varovainen. Neuvoston miehiä on pyörinyt täälläpäin viimeaikoina. He ovat kiristäneet kontrolliaan entisestään."

Anrabas kohauttaa harteitaan. Mies ei vieläkään istuudu. Wilhelm uskoo, ettei tämä ole tullut tänne häntä kohtaamaan. Tilanne on täysin virallinen. Harmi. Wilhelmin kehossa olisi vielä virtaa.

"Wilhelm. Osaatko sinä sanoa, kauanko kestää, että jännite repeää ja kansa alkaa sotaan? Olemme kyenneet pitämään ihmisiä elossa, mutta tiedämme molemmat, että se ei riitä." Anrabasin ääni on pehmeä ja matala. Tummaa silkkiä. Wilhelmiä hirvittää.

"Jaa, minä en taida olla paras arvioimaan sitä", Wilhelm huokaa ja nousee istumaan. "En ole kuullut tämän puolen osattomilta mitään uutta. Sitä samaa. Neuvosto ei ole osoittanut suopeuttaan."