Valosta annettu

Luku 35: Rikkinäinen

Toinen koputus. Se on sittenkin Julius. Sen täytyy olla. Wilhelmin sydän hakkaa vasten rintaa, pyrkii ulos, tahtoo hylätä hänet tällaisena hetkenä. Loistokkaasta, kauniista ulkomuodosta ei ole tietoakaan, kun Wilhelm raahautuu ovelle. Hän ei ole syönyt saati juonut mitään, silmät seisovat päässä ja vanha huulipuna on yhä pyyhittynä leualla. Wilhelmiä ei edes hävetä.

Rintaa vihlaisee vasta, kun Wilhelm todella avaa oven. Ruskeat, kylmät silmät ja musta tukka, mutta eivät Juliuksen vaan tämän kaksosen. Wilhelm on jo sulkemassa ovea, läimäyttämässä sen Fridan kasvoille, mutta Frida on oven välissä laittamassa vastaan. Fridaa ei sivuutettaisi. Nainen tunkee itsensä sisälle, sulkee oven ja katsoo. Wilhelm horjahtaa taaksepäin, niin läpitunkevina Fridan silmät porautuvat häneen. On kuin ne olisivat kaikkialla, tietäisivät kaiken. Wilhelm on täydellisen alaston niiden katseen edessä.

"Minä löisin sinua, jos se ei tekisi minusta sinun kaltaistasi", Frida sanoo äänellä, joka tihkuu mustetta. "Mutta jos sinä käyt vielä kerran käsiksi minun veljeeni, minä tapan sinut. Usko minua, en epäile tehdä sitä. Sinulla ei ole aavistustakaan, millaisessa helvetissä minä ja Julius jo elämme."

"Julius ei pitäisi siitä. Hän ei halua minun kuolevan."

"Älä sinä kerro minulle, mitä minun veljeni haluaa, kun olet hakannut hänet miltei hengiltä! Juliuksella on pysyviä vammoja kaikkialla siellä, minne en ole aiemmin uskaltanut katsoa! Kuinka sinä saatat? Millä helvetillä sinä olet saanut häneen sellaisia jälkiä?"

Frida sylkee sanoja suustaan kuin pyrkisi sivaltamaan. Wilhelm ei tee mitään. Hän ajattelee kaikkea, mitä on laittanut Juliuksen ihon alle. Kerran meni peili, sen sirpaleet syvälle ranteiden ohueen ihoon. Pahin oli korkkiruuvi. Sillä kerralla hän tahtoi tappaa, se on ainoa asia, jonka hän muistaa.

Wilhelm pudistaa punaiset ajatukset harteiltaan. Niistä ei olisi apua enää. Hän tietää, mitä on tehnyt ja mikä sen hinta on. Julius ei palaa enää koskaan. Wilhelm ei edes haluaisi tämän palaavan. Hän vain satuttaisi tätä uudelleen, kenties joskus niin pahasti, että poika kuolisi.

"Tulitko tänne vain läksyttämään minua siitä, mitä olen tehnyt kaksosellesi?"

"Sinä kuvotat minua. Minä luotin sinuun."

Wilhelm muistaa, kun Frida kysyi, satuttaako Julius itseään. Ajatus nauratti häntä silloin hysteerisesti. Nyt hänen tekisi mieli vain huutaa.

"Minä aivan oikeasti tapan sinut. Vannon sen", Frida sähähtää, aivan kuin Wilhelm ei olisi kuullut aiempaa.

"Ymmärsin sen jo varsin hyvin."

"Sanoisit sitten jotakin. Helvetin helvetti."

Naisen kipu ja ylpeys ovat siinä, aivan Wilhelmin edessä. Hän ei tiedä, mitä tehdä niille. Hän muistelee vanhuuteen kuollutta siskoaan, jolta hän vei lapsen ja talon. Siskolla oli joskus samanlainen ilme kasvoillaan. Vihdoin Wilhelm ymmärtää, että se johtui hänestä. Aina hänestä. Hän se tässä on rikkinäinen.

"Mitä minä muka sanoisin? Minä olen pahoinpidellyt sinun veljesi niin monesti, että olen seonnut laskuissa jo kauan sitten! Miten minä muka voisin puolustella sellaista? Olen tehnyt paljon sellaista, jota maailma ei ikinä anna minulle anteeksi."

"Mikä sinua vaivaa? Mikä sinut ajaa tuollaiseksi?"

Wilhelm alkaa nauraa. Nauru poukkoilee seinästä toiseen.

"Ei se sinua auttaisi, vaikka tietäisitkin. Enhän minä itsekään tiedä."

Wilhelm ajattelee Edmondia. Edmondia ja taloa. Vanhempien käännettyjä selkiä. Kaikkea sitä tyhjyyttä, jonka varallisuus toi täyttämättä sitä millään. Elämä ei tarjonnutkaan kultapolkua. Kaikki lähtivät. Fridakin lähtee. Julius on jo lähtenyt. Anrabasista Wilhelm ei uskalla kysyä. Hän on menettänyt oikeutensa kaikkeen. Hänellä on enää kuolemalla ja petoksella lunastettu talo, joka tukehduttaa häntä hengiltä joka päivä.

"Minä tulin tänne kertomaan, että me tapoimme Anrabas Barretin", Frida huokaisee lopulta, hiljaisuuden väsyttämänä. Wilhelm pyytäisi naista istumaan, jos tilanne olisi mikä tahansa muu.

"Onko Anri kuollut?"

Frida pitää katseensa eteisen matossa.

"On." Nielaus. "Maailmalle."

"Te siis pelastitte hänet Ragnarilta. Hyvä. Minun ei tarvitse huolehtia siitä."

"Sinä et huolehdi mistään. Tuskin edes itsestäsi."

Väitös on vähintäänkin oikeutettu, kun Wilhelm vilkaisee itseään peilistä. Kiharat siellä täällä, keho hajoamispisteessä, luut kuin veitset tunkemassa paperisen ihon läpi. Vaikka tuskin Frida sitä tarkoitti.

"Kunpa tietäisitkin", Wilhelm huokaa ajatellen kellarinsa varastoa. Kaikkia niitä kertoja, kun ihmiset ja vampyyrit ovat tulleet hänen luokseen avun tarpeessa. Mutta eihän Wilhelm sitä heidän vuokseen tee. Ihmisten ja epäoikeudenmukaisuuden. Hän tekee kaiken vain, koska tyhjyys sisällä kirkuu vailla nimeä. Koska hän tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi ja tarpeelliseksi. Wilhelm vetää syvään henkeä. Frida saa ajatella mitä haluaa. Nainen näkee hänet kuitenkin paremmin kuin hän itse.

"Sinulla ei siis ole mitään, millä puolustautua", Frida sanoo palaten ovelle.

"Olet väärässä."

"Anteeksi kuinka?"

"Ei minulla kuulukaan olla. Mikään ei oikeuta sitä, mitä minä olen Juliukselle tehnyt." Juliukselle ja monelle muulle. Siskon kuolleen vauvan kuva ei katoa verkkokalvoilta, vaikka kuinka yrittäisi pimentää.

"Se on totta, mutta olisin halunnut edes tietää, mikä sinussa on vialla."

"Kaikelle ei löydy selitystä. Eikä tarvitsekaan löytyä. Sinun ei tarvitse seisoa siinä odottamassa. Nyt tiedän, että Anrabas on maailmalle kuollut. Kiitos, että kerroit. Sinun ei olisi tarvinnut."

Frida tulee aivan lähelle. Silmissä kipunoi, kädet on puristettu tiukasti nyrkkiin. Hetken Wilhelm ajattelee, että tässä se oli, nyt kaikki loppuu, pimenee vihdoin. Vain yksi ajatus. Olisipa hän täällä nyt. Kunpa olisin nähnyt hänet vielä kerran.

"Minun veljeni voi sanoa mitä hyvänsä, hän voi väittää minulle, että haluaa lapsuudenystävämme luo, mutta minä näen totuuden hänestä", Frida sanoo niin mustalla äänellä, että Wilhelm saa väristyksiä. "Hän puolustaa sinua niin suurella rakkaudella, että minua oksettaa. Se on ainoa asia, joka estää minua repimästä sinua kappaleiksi."

"Julius ei..."

"Älä. Älä vie arvoa hänen tunteiltaan, sillä ne pitävät minua tappamasta sinut. Julius ei ehkä itse näe sitä, mutta hän on rakastunut sinuun. Kaikesta huolimatta. Hän on aina ollut idiootti, joka ei osaa suojella itseään."

Siksi hänellä on sellainen sisko. Wilhelm ei tiedä, pystyykö seisomaan enää kauaa. Jalat tärisevät kauttaaltaan.

"Ajattele sitä, kun muistat olevasi elossa. Hän rakastaa sinua, ja sinä satutit häntä pahemmin kuin kukaan ansaitsee koskaan tulla satutetuksi. Toivottavasti se pitää sinua hereillä öisin lopun elämääsi."

Frida luo Wilhelmiin viimeisen katseen. Wilhelm tietää, että enempää ei tule. Tämä on lopussa. Kaikki on lopussa. Hän ja maailma. Liitokset ovat alkaneet huojua. Kaikki romahtaisi pian. Kun ovi pamahtaa kiinni, Wilhelm putoaa polvilleen eikä enää tiedä, mistä alkaa, mihin loppuu. On pelkkää huutoa, pelkkää loputonta huutoa ja punaista sen takana.