Valosta annettu

Luku 30: Talvi tietää

Anrabas löytää sisarensa talvipuutarhasta. Lumi putoilee kevyenä ja tasaisena Marian mustille suortuville. Joka kerta, kun Anrabas näkee sisarensa talven ympäröimänä, hänen rintaansa raastaa. Maria kuuluu talvelle. Hän on yhtä sen kanssa. Hengitys höyryää ilmassa, nenänpää punertuu. Pehmeä turkiskauluksinen takki pitää naisen lämpimänä, mutta Anrabas tietää, että Maria riisuisi itsensä vaikka täysin alastomaksi, jos talvi sitä häneltä pyytäisi.

Enää kauan Anrabas ei kävelisi kartanonsa pihalla sisarensa kanssa. Pian hän olisi mullan alla, melkein. Vankeuksia on monenlaisia. Anrabasin elämä on vankeudesta toiseen lipumista. Hän on ottanut itselleen mieluisia kahleita. Moni alamaailmassa jäisi kaipaamaan ja tarvitsemaan häntä. Wilhelm tietäisi kyllä, mistä tässä on kyse. Ei hätää. Frida ja Julius kertoisivat hänelle. Anrabas tietää, ettei hänen tarvitse huolehtia siitä puolesta elämäänsä juuri nyt. Hän astelee sisarensa luo, painaa kätensä tämän olalle.

"Kaikki lähestyy loppuaan", Maria sanoo kurottaen paljaita sormiaan kohti satavia lumikiteitä. "Talvi on kertonut sen minulle."

"Sinä puhut aina niin kryptisesti, sisko rakas."

Hymy Marian kasvoilla on vähintään yhtä monitulkintainen.

"Kaikki selittää itsensä kyllä. Ei ehkä tavalla, jolla odotamme."

"Tässä on paljon sellaista, josta kukaan ei ymmärrä mitään."

Anrabas huokaisee syvään. Hän on aina ollut ensimmäinen vampyyri, kaikkien vihan kohde. Vihan tai – kuten nyt – toivon. Maailmassa on satoja sellaisia osattomia, jotka ovat ottaneet hänet apuineen janoisin, kaipaavin sydämin vastaan. Anrabas on väsynyt rooliinsa. Sisimmässään hän tietää olevansa pelkkä mies, joka ei ole koskaan saanut kiinni todellisuudesta. Hän vain lipuu. Elää. Ottaa ruumiillisia nautintoja. Unohtaa, ottaa uuden kierroksen. Tässä, lumen sataessa harteille ja sulaessa saman tien, hän tietää olevansa itse aivan kuin sekin.

"Sinä haluaisit kysyä jotakin", Anrabas huokaa. Marian kasvot selittävät harvoin mitään. Marian tapa kääntyä hieman sisäänpäin sen sijaan kertoo Anrabasille paljonkin.

"On montakin asiaa, jotka ovat istuneet kieleni päällä jo päiviä", Maria huokaisee. "Anri, onko Dorian Havers osa tätä suunnitelmaa?"

Se ei ollut ensimmäinen kysymys, jonka Anrabas kuvitteli Marian esittävän. Hän oli valmistautunut puhumaan jostakin paljon syvemmästä. Hän oli jo kehittänyt mielessään puolustuspuheen toimistaan alamaailmassa. Dorian tuntuu aiheena liian hauraalta, hauraammalta kuin lumi, joka sulaa hänen hiuksiinsa.

"Dorian oli ensimmäinen, joka ehdotti minulle kuolemista."

"Hän oli siis se, jonka luona vietit päiväsi paossa."

Hiljaisuus. Anrabasin ei tarvitse puhua mitään Wilhelmistä ja alamaailmasta. Maria tarttuu vain hänen sydämensä paloon, tarpeeseen olla lähellä toisia ihmisiä ja rakastaa.

"Sinun pitää kertoa Victorialle jossakin kohtaa."

"Miksi? En halua. Hän välittää veljestään. Dorian ehdotti tätä säästääkseen Victorian siltä valheelta, jossa hän täällä elää. Hänen ei tarvitse palvella Ragnaria tai edes neuvostoa, kun teemme näin. Dorian halusi vapauttaa sisarensa, ja minä olen samaa mieltä. Victoria on liian hyvä tällaiseen elämään."

"Meidän aurinkomme. Niinköhän hän polttaa reiän talveemme, muuttaa sen iäksi?"

Enää Anrabasilla ei ole aavistustakaan, mistä hänen sisarensa puhuu. Hetken Maria katsoo maiseman läpi, näkee syvemmälle kuin lunta roikkuvat puut ja valkeaan hautautuvat pensaat antavat nähdä. Sitten Maria sulkee silmänsä hetkeksi, avaa ne uudelleen ja hymyilee ilotonta hymyään veljelleen.