Valosta annettu

Luku 11: Sanomattomat sanat

Yö on kivunnut taivaalle ja laskenut verhonsa maailman ylle. Wilhelm seisoo eteisen ikkunan takana ja laskee kaikki ohi kulkevat ihmiset. Vain kourallinen verrattuna entisaikoihin. Vampyyrien pelko on kasvanut. Onko sille todella syytä? Ehkä on. Wilhelm ei siitä tietäisi. Hän voi vain kiertää asuntonsa nurkkia, etsiä uusia hämähäkinseittejä ja toivoa, että seuraava vieras toisi jälleen mukanaan tyydytyksen. Joskus tuntuu, että olisi parempi antaa vain itsensä kuivua pois.

Kun takaa kuuluu askelia, Wilhelm ei tiedä, kuka takaoven on jättänyt auki. Hän ei ainakaan. Se huolimaton poika? Sietäisivät kuolla kaikki. Wilhelmin silmäkulmassa nykii. Raivo kiskoo sisintä joka suuntaan. Wilhelm kääntyy ja näkee tulijan. Raivo hajoaa kehoon, antaa periksi.

Tulija on nainen. Lyhyet, mustat hiukset ja yllä miesten puku. Frida. Juliuksen sisko. Kenties nainen on yrittänyt soluttautua miesten joukkoon saadakseen kulkea rauhassa. Wilhelm tietää sellaisesta häviävän vähän. Naiset eivät häntä kiinnosta, eikä Frida edes Juliuksen kaksosena ole poikkeus.

"Onko veljeni käynyt täällä?"

Wilhelm siristää silmiään.

"Mistä lähtien sinulla on ollut oikeus vain tulla? Älä käytä oviani miten sattuu. Veljesi teki kierroksen jo. Luulin, että sinä tiesit siitä."

Nainen kohottaa kulmiaan. Ilme kertoo kaiken.

"Sinä et siis ole täällä tarkastuskäynnillä."

Wilhelm huokaisee ja napittaa paitansa nappi kerrallaan. Mitä hitaammin hän sen tekee, sitä enemmän se ärsyttää Fridaa. Hän ei tahdo päästää luvatta sisään tullutta naista kärsimyksestä aivan vielä.

"Käy toki istumaan." Ranne heilahtaa olohuonetta kohti. Frida kiertää lattialle jätetyt kirjapinot ja istahtaa mahtipontiseen nojatuoliin. Wilhelm tuhahtaa. Hän olisi miltei halunnut Fridan istuvan sinne, missä hän edellisen kerran otti tämän veljen.

"Kerrohan asiasi." Wilhelm ei onnistu peittelemään kireyttä äänessään.

"Oletteko te kiireinen, herra Alden?"

Wilhelm läimäyttää kätensä sohvannojaan.

"Mikä helvetin herra Alden minä sinulle olen? Kutsu minua nimelläni niin kuin ihmiset tekevät. Kutsu Barreteita miten mielit, mutta älä puhu minulle kuin vieraalle. Sinä käyt hermoilleni. Mene asiaan."

Frida ei hätkähdäkään. Ragnarin alaisena nainen on varmasti tottunut kohoaviin äänensävyihin. Sekin raivostuttaa Wilhelmiä.

"Sinähän tahdot vapaaksi, etkö tahdokin?"

Wilhelmin suu raottuu.

"Ja sinä työskentelet Ragnarille. En käy sinun kanssasi tätä keskustelua."

"Mutta sinä tahdot?"

Wilhelm huokaisee syvään.

"Kuulehan." Wilhelm nousee ylös. Hänen on saatava olla naista ylempänä. "Etkö sinä muka tahtoisi vapaaksi vietettyäsi sata vuotta samojen seinien sisällä?"

Ei sanoja. Frida ei edes kallista päätään. Tuttu impulssi herää Wilhelmin kehossa. Hän pakottaa sen hengiltä. Frida ei ole sellainen ihminen, jota tekisi mieli kurittaa. Julius ei antaisi sitä ikinä anteeksi.

Wilhelm näkee, ettei Frida ole täällä keskustelemassa mistään. Arvioiko nainen häntä? Tietääkö Frida hänen suhteestaan Juliukseen? Siitä voisi tulla herkullista. Ehkä se pitäisi ottaa puheeksi. Kuinkakohan pian Frida kävisi hänen kimppuunsa? Wilhelm antaa ajan juosta. Hetki kuluisi loppuunsa kuitenkin. Frida odottaa. Hän ei ole täällä kuin yhdestä syystä. Wilhelm näkee sen. Ja kun sanat tulevat, hän on nähnyt ne jo ennalta.