Valosta annettu

Luku 37: Kaiken loppu

Jokin hakkaa seiniä kuin alkava rankkasade. Ragnar pitää käsiä ympärillään aivan kuten silloin, kun hän oli vielä nuori, vasta verso tämän taivaan alla. Kädet ovat kuin kirkon jykevät seinät, suojelevat vain hetken. Ragnar kuvittelee aluksi kuuntelevansa pelkkää sadetta. Tulevaa enteilevää ropinaa kirkon perustuksia vasten. Sitten sivuikkuna räsähtää rikki ja Ragnar näkee, kuinka enkelin kuva hajoaa palasiksi penkeille. Yksi rukous vähemmän.

Hetken Ragnar pelkää sen olevan valo. Hän ei tiedä, kykenisikö seisomaan sen edessä enää kertaakaan. Sitten hän ymmärtää, että ikkuna on rikottu kohotettuja käsiä kuvaavalla pienellä marmoripatsaalla. Neuvoston symboli. Kohotetut kädet. Se on alkanut.

Ragnar juoksee kauemmas ikkunasta, pakenee penkkien taa, vie kädet päänsä päälle, etteivät tulevat iskut veisi hänen henkeään. Metakka kohoaa, hakkaava ääni jatkuu. Ragnar ymmärtää vihdoin, mitä on olla petturi, mitä on elää kansan vihan kohteena. Kaikki on alkanut, ensiaskeleet on otettu. Hänen maailmalle pelaamansa aika on täyttynyt, hetkeäkään ei ole jäänyt käyttämättä.

Ragnar löytää itsensä ylemmästä, asuttavaksi muutetusta kerroksesta. Hän haalii käsiinsä kaikki vanhat kirjeet, joka ikisen. Ne hän haluaa säilyttää. Kaikki muu saisi tuhoutua. Vain todisteet Edelainen petollisuudesta tulisi säilyä. Ei siksi, että ne auttaisivat enää mitään. Ainoastaan siksi, ettei Ragnar voi päästää irti siitä, mitä on tehnyt. Hän hamuaa kirjeet syliinsä, pitää ne lähellä rintaansa ja odottaa, että kansa tunkeutuu sisään. Vieläkö ihmiset osaavat kunnioittaa pyhää maata, vai onko pyhyys poistunut raivon tieltä? Tai oikeuden. Ragnar tietää olevansa väärässä. Hän on aina ollut. Nyt hän maksaisi siitä kaikella.

Rakas Jumalani. Rukous ei tule ääneen. Sanoilla ei ole voimaa täällä. Ragnar on käpertynyt vanhan lipaston taakse ja tietää, että mikä tulisi, tulisi lopullisesti, säästämättä. Anrabasin kuolema oli turha. Ragnar lähetti kaksoset liian myöhään. Kaaos on jo ovella, se tuntee hänen nimensä.

Kun taivas peittyy huudosta, Ragnar painuu kasaan ja painaa pään polviinsa. Odotus on istunut kirkossa jo vuosisatoja. Ragnar tietää, ettei mikään enää auta, kun ihmiset ovat hänen ovillaan ja vaativat oikeuksiaan. Niitä oikeuksia, jotka hän polki saveen ja mutaan hukuttamalla sodan vampyyrien kauhujen alle. Ragnar ei tiedä, voisiko katsoa Edelainea ja lapsiaan silmiin, jos näkisi heidät taivaassa. Onko minulle taivasta? Onko taivasta sellaiselle, joka on piilottanut sydämensä?

On kuin kohtaisi kaikki tekonsa silmästä silmään. Edelaine, lapset, osattomat, kaikki. Jokainen, jota vastaan Ragnar on rikkonut yrittämällä hallita heitä. Maailma astelee hänen ovelleen ja pitelee punaista tulta käsissään.

Vasta, kun portaissa kolahtaa, Ragnar ymmärtää, ettei hän ole kirkossa yksin. Kirkkoon pääsee kuka tahansa, mutta hän itse ei pääse sieltä ulos. Rangaistus, jonka hän antoi itse itselleen. Ragnar ei päästä irti kirjeistä silloinkaan, kun tulija saapuu asuinkerrokseen ja kohtaa lattialle lyhistyneen Ragnarin. Kunnia on jo haudattu, sitä olisi turhaa maalata uudelleen vanhoille, väsyneille kasvoille.

Frida seisoo kädet vyötäisillä ja veljensä suuri, punainen paita yllään. Nainen on kallistanut päänsä ja katsoo Ragnariin kuin petolintu saaliiseensa. Ragnar tietää menettäneensä otteen. Se irtosi ensimmäistä kertaa jo silloin, kun nimetön valo näki hänet. Nyt on kuin valo olisi asettunut kaikkiin näihin ihmisiin ja katsoisi häneen heidän armottomien silmiensä läpi.

"Se on ohi", Frida pudottaa sanansa. Ragnarin ei tarvitse kuulla niitä tietääkseen.

"Sinä olet heidän kanssaan. Sinä olet mukana polttamassa maailmaa poroksi."

Frida pudistaa mustaa päätään.

"Minä en polta mitään", Frida sanoo. "Kadut ovat aaltoilleet jo vuosia. Se, että tämä kaikki kohtaa tässä pisteessä, on pelkkä lopputulos siitä, että totuus lakaistiin maton alle. Mutta kuten sanoin – minä en polta mitään. Minä en halua muuta kuin selvitä seuraavaan aamuun yhdessä kaksoseni kanssa."