Valosta annettu

Luku 33: Anna anteeksi

Huoneen mustat jäänteet lepäävät hengittämättöminä. Maria pitää tiukasti Victoriasta kiinni vielä silloinkin, kun asunto tulvii neuvoston miehiä. Talvipuutarhan ulkopuolelle on kerääntynyt ihmisiä katsomaan, ovatko toiveet ja rukoukset todella käyneet toteen. Victoria tietää katsomattakin, että aidan taa kerääntyneet ovat niitä, jotka pelkäävät korkeintaan joutuvansa purruksi. Hyvin pukeutuneita aatelisia. Victorian sympatia ei tavoita sellaisia ihmisiä.

Neuvoston miehet kiertelevät, tutkivat, ihmettelevät. Ruumista on mahdotonta tunnistaa. Sen rakenne vastaa Anrabasia, joten maailmalle se on Anrabas. Tuhkan seasta on löytynyt Anrabasin kultaisia hiuksia. Varakkaan väestön toiveet ovat käyneet toteen, ensimmäinen vampyyri on todettu kuolleeksi.

Victoria ja Maria ovat pukeutuneet mustaan kumpainenkin. Siinä, missä Maria on kotonaan värissä, Victoria tietää näyttävänsä haamulta itsestään. Hänen lämpimät, pehmeät sävynsä eivät kuulu mustalle kankaalle. Ne syövät sen, mitä hän luonnostaan on.

"Rouva Barret. Anteeksi, saisinko huomionne?"

Victoria hätkähtää. Rouva Barret ei vieläkään ole hän. Se on joku muu. Rooli, johon hän astui, joka hänen täytyy elää loppuun. Leski. Pelkkä leski hän enää on. Sormus kimaltelee sormessa ja tekee hänestä jonkun toisen, uuden kenties.

Puhuja on mies. Victoria tunnistaa piirteet etäisesti. Lyhyiksi siistityt, otsalinjasta pakenevat hiukset ja parrattomat, kapeat kasvot. Yksi neuvoston miehistä. Nimi ei tule Victorian mieleen, hän muistaa vain liekit, jotka nuolivat huonetta, jossa hän kovin harvoin kävi. Huonetta, jonka virkaa hän ei edes tiennyt. Kartano on aina ollut suuri. Nyt se olisi hetken vain hänen.

"Will Davies", mies sanoo ojentaen Victorialle kättään. Victoria tarttuu siihen ja nyökkää. Hetken he ovat tasavertaiset. "Neuvoston vanhin."

Aivan. Tietenkin. Kuinka Victoria onkaan voinut unohtaa. Victoria katselee sumuisena miehen läpi. Järkyttyneen lesken on tehtävä niin.

"Teidän veljenne on ilmoittanut tulevansa aivan pian paikalle."

Victoria vain tuijottaa eteensä.

"Rouva Barret?"

"Victoria?"

Maria tulee aivan lähelle, koskettaa Victorian otsaa. He vetävät roolinsa kunnialla loppuun. Maria on huolehtiva, rationaalinen sisko, Victoria miehensä menettänyt nuori vaimo. Aivan kuten alussa, he ovat ennen kaikkea sisar ja vaimo. Naiseuden määrittämät.

"Minusta tuntuu, että Victorian tulisi levätä hetki", Maria huokaisee.

"Aivan", herra Davies sanoo kuin ei ymmärtäisi tilannetta lainkaan. "Tietenkin. Turvallisinta juuri nyt olisi kuljettaa rouva Barret sukunsa kartanoon lepäämään pitemmäksi aikaa."

"Ei!" Victoria hengähtää, näyttelee kiivastunutta, tunteiden viemää leskeä. "Minä en voi lähteä! Minun mieheni..."

Victorian kurkkua kuristaa.

"Ja Maria. Emmehän me voi jättää häntä tänne yksin?"

Will Davies vie käden hetkeksi kasvoilleen, vetää syvään henkeä. Victoria tietää näytelleensä roolinsa oikein, sillä neuvoston mies näyttää juuri siltä, miltä pitääkin. Kyllästyneeltä naisten itkuun.

"Hyvä on. Mutta tulipalo, varsinkin tutkimattomana, ei ole kevyt asia. Teille ei ole terveellistä elää talossa, jossa on juuri palanut huone."

"Maria eläisi siellä joka tapauksessa."

Syyllistys uppoaa mieheen. Maria seisoo Victorian vieressä sanomatta sanaakaan. Tunteellisia, heikkoja naisia. Mitä muutakaan he tietäisivät kuin heittelehtivät, epäluotettavat tunteensa. Victoriaa naurattaisi, ellei tilanne pistelisi häntä kaikkialta ruumiista, saisi häntä tuntemaan oloaan levottomaksi. On kuin hän olisi todella hyvästellyt aviomiehensä, polttanut Anrabasin karrelle.