Valosta annettu

Luku 31: Rakkaudeton

Wilhelm on vielä tajuntansa rajamailla, kun hän kuulee vaimeaa keskustelua oven takaa. Hän säpsähtää hereille, kohtaa pimeän makuuhuoneensa hatarat rajat ja muistaa. Oli paljon verta. Kylpy. Yhteinen kylpy. Hän pyyhki pois kaiken sen, jonka pystyi, päästi veren pois. Kenties se antoi anteeksi valuessaan viemäriin. Tajunnassa keinuu. Wilhelm erottaa mies- ja naisäänen. Julius ja Frida. Wilhelmiä ottaa sydämestä. Hän terästää vanhat, kaikkeen tottuneet aistinsa ja kuuntelee.

"Minä tulin vain hakemaan sinua." Naisen ääni. Itkuinen. "Meidän täytyy pitää kiirettä, mutta nyt sinä..."

"Pelkkiä pintanaarmuja. Wilhelm korjasi minut pois sieltä. Tilanne oli sotkuinen. Olen niin pahoillani. Oikeasti olen. Itsepähän menin sinne, vaikka tiesin, että kaduilla on ollut levotonta."

"Tämä ei ole normaalia! Nämä eivät ole ensimmäiset haavat, jotka minä näen!"

Hiljaista. Wilhelmiä kouristelee.

"Älä yritä enää pimittää tätä minulta. Minä olen nähnyt ne aiemmatkin. Sinä et pysty pitämään kaikkea kipuasi minulta piilossa. Mistä ne haavat tulevat? Kuka sinua satuttaa? Ei kai vain...?"

"Ei!" Liian epätoivoinen ääni. Wilhelm tietää, ettei se tuota tulosta. Hänen pelinsä on menetetty. "Ei, minä vannon, että nämä ovat omia sotkujani."

"Kerro sitten, miksi niitä on niin usein!"

"Kerro itse, mikset koskaan kerro minulle mitään, mitä koet! On kuin sinussa ei olisi enää lainkaan unelmia ja toiveita jäljellä! Et sinä voi täysin tyhjä olla!"

Jokin räsähtää. Kenties käytävän maljakko. Julius kiroaa lähestulkoon kauhuissaan. Wilhelmiä itkettää, kun hän ajattelee olevansa ihminen, jonka maljakon rikkominen saa toisen pelkäämään henkensä puolesta. Milloin hänestä tuli sellainen?

"Ehkä jossakin toisessa todellisuudessa me synnyimme onnellisina ja arvokkaina."

"Minä en ole koskaan kyennyt haaveilemaan edes tästä todellisuudesta, saati toisista. Rakas veljeni, minä olen antanut kaikki unelmani selviytyäkseni, pitääkseni meidät molemmat hengissä. Minä teen niin jatkossakin, ilman Ragnaria. Minä lupaan pitää sinut hengissä. Mutta tämä ei voi jatkua. Tämä..." Tauko. Wilhelm voi kuvitella, kuinka Frida tuijottaa itku silmissään Juliuksen haavoja.

"Meidän täytyy kohdata toisemme useammin."

"Sinun on saatava unelmasi takaisin. Minulla on yhä omani."

"Kaiken tämän ajan jälkeen?"

"Kyllä. Kaiken tämän jälkeen. Jos me järjestämme Anrabas Barretin kuolleeksi, olen kenties lähempänä unelmaani kuin koskaan."

Wilhelm on kuulevinaan nyyhkytystä. Hän ei ole koskaan kuullut Juliuksen tai Fridan itkevän. Kaksikko on kovettanut itsensä maailmalta, jotta kykenisi hengittämään paremmin. Nyt he itkevät hänen ovensa takana.

"Eivät aatelisnaiset nai osattomia." Itkua äänessä. Wilhelm ei enää tiedä, millaisesta unelmasta he puhuvat.

"Minä haluan silti olla Victorian kanssa. Edelleen."

"Et ole mennyt edes tapaamaan häntä, koska et ole uskaltanut. Minä olen nähnyt hänet jälleen, eikä hän ole muuttunut. Hän näkee nyt enemmän, mutta hän pitää elämästään vampyyrien maailmassa. Hänestä ei tule sinun vaimoasi, rakas veli."

"Sinä olet aina sanonut minun unelmistani noin. Minä sentään kykenen vielä unelmoimaan."

Minä rakastan toista. Olen kanssasi vain säälistä. Sanat saavat uuden merkityksen. Wilhelm ei jaksa enää edes raivostua. Kyllähän hän tiesi. Hän painuu sykkyrälle, asettaa pään polviinsa ja itkee täysin ääneti.