Valosta annettu

Luku 44: Maailma

10 vuotta myöhemmin

Kadulla on vilkasta. Ihmiset, eri ikäiset, eri näköiset, kulkevat suuntiinsa väistellen vain juuri ja juuri. Aurinko paistaa korkealta saaden kadut läikehtimään. Valoa on kaikkialla, mutta niin on elämääkin.

Wilhelm kulkee kädet tyhjinä. Hän ei halua kaduilta mitään. Ei ole mitään ostettavaa, sillä kaikki on jo annettu pois. Kartano huutaa tyhjyyttään, toistaiseksi Wilhelm ei ole vielä keksinyt, millä täyttää menneen. Wilhelm haluaa tänään vain nähdä, miltä aamuun herännyt maailma näyttää. Hänen toiveensa ovat käyneet toinen toistaan yksinkertaisemmiksi.

Ihmiset tulevat yhä hänen luokseen. Hän on antanut kaiken niille, jotka ovat kaikkensa ansainneet. Mikään ei ole muuttunut hänen osaltaan, ei todella. Yöt ovat yhä mustia, nyt ikuisuus ei vain enää kuorruta niitä suojallaan. Nyt hän kohtaa ne raakoina ja yksin.

Silti kadun vilinä saa Wilhelmin tuntemaan itsensä hetkeksi kokonaisemmaksi. Vähän vain. Ainoa entisestä muistuttava esine vanhassa talossa on punainen nojatuoli. Se on merkkinä ihmisestä, jota hänen sydämensä kaipaa edelleen. Ihmisestä, jota hän satutti syvältä. Wilhelm ei enää toivo tätä takaisin luokseen. Hän on lakannut pyytämästä mitään itselleen jo kauan sitten. Haavat käsissä muistuttavat siitä. Haavat, jotka syntyivät rajojen yli kurottamisesta. Rajoja ei enää ole. Näistä haavoista Wilhelm löytää itsensä edelleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Ihmisvilinän keskeltä Wilhelm on erottavinaan tutut kasvot. Aivan yllättäen sydän jättää kierroksen välistä. Ei häntä. Heidän ei pitänyt enää koskaan kävellä toisiaan vastaan. Maailman piti olla sellaista vastaan.

Hän se kuitenkin on. Epäilemättä. Solakka, pitkä runko ja mustat hiukset. Silmät niin lempeät, että niihin hukkuu. Nyt hänen yllään on vaatteita, joiden kaltaisia Wilhelm ei koskaan hänellä nähnyt. Se tarkoittaa, että hän on löytänyt paikkansa. Tavalla tai toisella. Wilhelmin katse etsii toista, sisaruksista lujempaa, mutta tätä ei näy missään. Wilhelm näkee vain hänet, miehen, jonka kanssa hän olisi voinut vihdoin vanheta yhdessä. Sydämen toiveet räjähtävät rintaan, Wilhelm tuntee hajoavansa siihen paikkaan. Älä tule tänne. Älä kävele ohitseni.

Polut risteävät, mutta eivät lomitu. Vielä. He kulkevat toistensa ohi. Katse kohtaa katseen. Wilhelm tuijottaa suoraan ruskeisiin silmiin ja näkee niistä vihdoin muutakin kuin omat toiveensa ja odotuksensa. Hän näkee miehen niiden takana. Kyyneleet löytävät silmäkulmat ennen kuin Wilhelm ehtii estää. Mies jää katsomaan, hetkeksi vain. Sitten hän jatkaa matkaansa, kulkee ohi.

Wilhelm henkäisee. Sitä ei pysty enää pitämään sisällä. Hän vie kädet suulleen, pakottaa kyyneleet piiloon. Sitten hän kuulee äänen. Miehen äänen. Hän kääntyy sen suuntaan eikä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.

"Odota."

*

Ikkunan takana on kokonainen maailma. Ragnar istuu sen edessä pitäen sylissään kirjepinoja. Hän on lukenut ne kaikki jälleen uudelleen, joka ikisen. Hän on yrittänyt löytää niitä naisia, joista kerran välitti. Naisia, jotka näkivät maailmaan, joka ei ole ikinä avannut itseään hänelle.

Valon jälkeen Ragnarin on ollut vaikeaa nähdä eteensä. Maailma on voinut antaa hänelle anteeksi, mutta ihmiset eivät. Neuvosto teki selväksi kantansa häneen. Mielenosoitusten, palaneitten talojen ja kuolonuhrien jälkeen ainoatkaan kauniit sanat eivät enää pelastaneet Ragnaria. Neuvosto pesi kätensä hänestä täydellisesti, käänsi takkinsa. Hänen syntinsä tehtiin kaikille julkiksiksi. Myös se, että hänen ikuisuutensa oli laskelmoitu päätös. Ennen kaikkea hänen osuutensa vampyyrikaaoksessa tuli julkiseen tietoon. Neuvosto päätti lähteä rehelliselle tielle. Se toi ilmi myös omat virheensä.