Valosta annettu

Luku 15: Kesyttäjä

Veri valuu Wilhelmin leualle, mutta hän ei vaivaudu pyyhkimään sitä pois. Loput sakeasta nesteestä juoksee alas hänen ruumistaan. Hän tuntee, kuinka jokainen osa hänen kehostaan jännittyy. Veri saavuttaa hänet kaikkialta, täyttää tyhjiön, ikuisen janon. Vasta juodessaan hän ymmärtää, kuinka kauan on ollut ilman.

Tyhjä lasi kolahtaa pöydän mahonkista pintaa vasten. Siitä on liian kauan, kun hän on saanut juoda tuoreesta ihmisestä, painaa hampaansa tämän kaulalle ja tyydyttää janonsa kauttaaltaan. Neuvoston miesten tuoma pullotettu veri ei ole sama asia. Se pitää hengissä, mutta ei ravistele, ei täytä samalla tavalla.

"Joko sinä olet valmis?" kuuluu olohuoneen puolelta. Hiljaisuus toimii vastauksena. Puolipukeinen Julius astelee Wilhelmin luo varovainen hymy huulillaan.

"Onko nyt hyvä?"

Kysymys kutittelee juuri juonutta Wilhelmiä. Millä oikeudella Julius kysyy sellaista? Oliko hän epätyydyttävää seuraa ennen ruokailuaan? Mielenosoituksellisesti Wilhelm vain asettaa itsensä Juliusta vasten, painaa veren tahriman suunsa tämän huulia vasten ja antaa Juliuksen maistaa hänen elämäänsä.

Suudelma on yllättävän pitkä. Kun Julius irrottautuu, hänenkin huulensa ovat punaiset. Juliuksen viattomiin, suuriin silmiin ja poikamaiseen olemukseen yhdistettynä veriset huulet ovat Wilhelmille liikaa. Hän tarttuu Juliusta kauluksista ja raahaa tämän olohuoneen matolle. Hän ottaa miehen siinä ja nyt. Wilhelm repii avonaisen paidan miehen päältä, painaa punaiset huulensa Juliuksen litteälle vatsalle, jättää merkkinsä kaikkialle.

Kaiken jälkeen Wilhelm tuntee vain hienoista värinää raajoissaan. Hän tuijottaa hentoja mustelmia reisiensä sisäpinnoilla ja naurahtaa pehmeästi. Eikö vampyyrin kuuluisi olla se, joka jättää pysyviä jälkiä?

"Wilhelm..." Wilhelm tuntee äänensävyn. Julius puhuu sillä vain, jos päivän aihe on niin raskas, ettei hän voi ottaa sitä puheeksi ennen kuin on tyydyttänyt Wilhelmin. "Minulla on sinulle uutisia."

"Uutisia? Mutta eihän tämä ole tarkastuskäynti." Kuin todistaakseen sanomansa Wilhelm piirtää sormellaan viivaa Juliuksen rintakehälle. He makaavat yhä matolla, kumpikaan ei ole noussut ylös.

"Ei, ei sellaisia uutisia."

"Huonojako?"

"Ragnar tahtoo minun ja Fridan tappavan teidät kaikki."

Wilhelm hätkähtää istumaan. Hänen kulmansa kaartuvat, veren ja huulipunan tahrima suu vääntyy irveeseen. Onko Julius todella tullut hänen vierelleen, hänen lämmökseen vain kertoakseen hänelle jotakin sellaista?

"No, anna mennä sitten", Wilhelm sanoo ja pyyhkii ilmeensä kaikesta. Juliuksen pahoittelevat eleet tyydyttävät häntä enemmän kuin se, mitä mies teki hänen keholleen.

"Wilhelm, rakas, tiedät, että minä en tarkoittanut sitä niin."

"Te kaksihan olette pelkkiä Ragnarin kulkukoiria. Antakaa palaa. Olisipa huvittavaa nähdä, kuinka Ragnar selittäisi sellaisen toimenpiteen neuvostolle. 'Ilkeät vampyyrisedät pelottivat minua, joten nasautin heidät hengiltä kahden avuliaan lapsen avulla', niinkö?"

Juliuksen ilme murtuu. Mies ei näytä siltä, että alkaisi itkeä. Ilmeessä on jotakin syvän kyllästynyttä. Wilhelm on väsynyt tasoittelemaan tietä muiden eteen. Hänellä on parempaakin tekemistä kuin varoa sanojaan.

Wilhelm vie kätensä Juliuksen leukaperille, tuo miehen kasvot aivan omiensa lähelle.

"Mahtoikohan suuri ja kunniallinen herra Strauss kertoa sinulle, kuinka moinen suunnitelma toteutetaan? Saati miksi?"