Valosta annettu

Luku 25: Lohtu

Anrabasin päässä suhisee, kun hän hoipertelee lumisilla kaduilla eteenpäin. On harvoja paikkoja, joihin hän kykenee kulkemaan turvassa. Hänen ei tulisi olla ulkona ollenkaan. Valkea lumi on kuitenkin toistaiseksi hänen puolellaan, sen sataessa kukaan ei uskaltaudu ulos. Anrabasilla on yksi paikka, jonne hän saattaa mennä, kun häntä heikottaa, kun kaiken paino alkaa käydä liian raskaaksi raahata mukana.

Korttelin takana, tavanomaisella kadulla on portaat, jotka kulkevat asuntoon kadun alla. Anrabas hymähtää ajatellessaan, että sitähän hänen elämänsä on ollut edelliset vuosikymmenet. Maan alla toimimista. Sen ajatteleminen Wilhelmin tunnustusten jälkeen tuntuu pistelynä koko ruumiissa. Olisi saatava hetkeksi jotakin muuta ajateltavaa. Anrabas koputtaa oveen tietäen, että yö on pimeimmillään. Joku kulkee kadulla hänen yläpuolellaan, hän vetää hiuksensa kasvojensa suojaksi.

Ovi vautuu, tuttu välkkyvä silmäpari ja kasvoille leviävä hymy ottavat Anrabasin vastaan. Anrabas astuu sisään, hymyilee harteikkaalle miehelle, joka on hereillä kuin olisi osannut odottaa häntä saapuvaksi.

"Anteeksi, Dorian, että tulen näin myöhään", Anrabas kuiskaa ruskeahiuksiselle miehelle. Dorian on keskittynyt lämmittämään takkaa.

"Haluaisitko jotakin? Syötävää, juotavaa?"

"Ei kiitos. Tulinhan kysymättä."

"Minun sivuasuntoni on aina sinun tultavissasi, Anri."

Joskus Anrabas ajattelee, millaista mahtaa olla ihmisellä, jolla on varaa pitää sivuasuntoa eri puolella maata. Kunpa sellaisia tilanteita ei olisi sadan vuoden päästä enää lainkaan. Anrabas pudistaa ajatukselle nopeasti päätään. Dorian ei tiedä hänen maanalaisista salaisuuksistaan mitään. Sellaiset ajatukset eivät kuulu heidän tapaamisisiinsa.

Yhtäkkiä Dorian onkin aivan lähellä, riisuu Anrabasin lumen kasteleman takin ja vie sen eteiseen. Dorian palaa, sivelee Anrabasin käsivarsia ja katsoo niin syvälle silmiin, että pelottaa.

"Mikä hätänä? Sinä olet itkenyt."

"Tapasin vain vanhan ystäväni. Hän ei kertonut minulle kauniita asioita."

Dorian hymyilee kulmiensa alta. Surumielinen, hellä tapa hymyillä sellaiselle, jolle haluaa antaa kaiken myötätuntonsa.

"Olivatko ne sellaisia asioita, joihin sinä voit vaikuttaa?"

"En enää", Anrabas huokaisee, "mutta kauan sitten..."

Dorian vie lempeän, suuren kämmenensä Anrabasin poskelle ja silittää pitkään.

"Sitten sinun ei tarvitse vaivata sydäntäsi niillä. Se on joutunut kestämään muutenkin."

Uupumus juoksee Anrabasin yli kuin raskaat vaunut. Hän jää seisomaan siihen, riippumaan kiinni Dorianiin, kunnes Dorian kuljettaa hänet varoen kapeahkolle sängylle. Hän vetää peiton Anrabasin ympärille, silittelee yhä kuin äiti, kuin joku, joka on rakastanut jo kauan ennen kuin on oppinut tietämään, mitä se tarkoittaa.

"Pitäisikö meidän vihdoin lyödä peli poikki?"

Anrabasin silmissä kiiltää silkka suru, kun hän katsoo Doriania tämän vihreisiin silmiin. Niissä on sama kiilto kuin Victorialla, sama loputon seikkailunhalu.

"En tarkoita meidän peliämme", Dorian kiirehtii sanomaan, "vaan neuvostoa, Ragnaria, kaikkea sitä."

Aivan. Tosiaan. Anrabas on miltei unohtanut. Hän on toiminut sellaisia tahoja vastaan maanalaisella toiminnallaan jo niin pitkään.

"Minusta on hirvittävää valehdella Victorialle."

"Hän saa tietää muutenkin. Nyt, kun olen näin kauan pois, hän herää ilman minua ja ymmärtää. Sitten hän voi kertoa neuvostolle ja Ragnarille."