Die Another Day || Oleksi 3

14

~Leon~

Kävelen hitaasti kohti puistoa, jossa lupasin Lilan kanssa tavata. Jännittää ihan pirusti, vaikka kaippa se mulle jo tavallaan anto eilen kaiken anteeksi. Mä oon oikeasti ollut aivan paska poikaystävä sille viimeaikoina, koska mun omat voimvarat on ollut vähissä, enkä oo uskaltanut avautua kellekkään. Ainiin isoveljet ja niiden lapset lähti vielä eilen omaan kotiin ja oli ne nyt kaikesta huolimatta ihan kivoja, vaikka saatkin vaikuttaa aluksi et vihasin heitä. No mutta puisto näkyy jo ja Lila myös, hänestä ei vaan voi erehtyä. Ketään tuskin yllättää jos sanon että hänen lempivärinsä on liila ja hänellä on sen väriset vaatteet päällä myös.

Kävelen ahdistuneena penkin luokse, jolla Lila istuu ja näpärään hermostuneena sormiani. Lila nousee ennätysnopeaa kuitenkin ylös ja ryntää halaamaan minua. Kierrän kädet tytön ympärille ja rutistan tiukasti vasten itseäni, kuiskaten samalla "Anteeksi, mä olin ihan paska poikaystävä."  "Saat tietysti anteeksi. Ja Leon hei, riitaan tarvitaan aina kaksi osapuolta, joten mä olen myös syyllinen, etkä sä todellakaan oo paska poikaystävä. Riidat kuuluu elämään ja kaikilla niitä on joskus, ei se tee meistä paskoja ihmisiä kuitenkaan. Ja anteeksi myös mun puolesta.", Lila kuiskaa. "Säkin saat anteeksi.", kuiskaan ja erkanen vähän halauksesta, jotta näen Lilan kasvot. Laitan käteni hänen poskelleen ja suutelen häntä, hänen vastatessa hellään sovinnon suudelmaan. Ihanaa.

Istumme takaisin penkille ja otan Lilan kainalooni. Pahin hermostuneisuus on mennyt ohi, mutta minulla on jotenkin tosi väsynyt ja hieman heikko olo. "Leon kaikki ok?", Lila kysyy. "Joo, miksei ois?", kysyn, vaikka tiedän vastauksen. "Sä näytät siltä, et sulla ei oo kaikki ok ja oot kalpea.", Lila vastaa. "Kaikki ok silti.", kuiskaan. "No okei sit.", Lila vastaa ja painautuu tiukemmin minua vasten. Pikku takiainen. "Mut Leon sä sanoit eilen et sul on ollu vaikeeta, niin voisitsä avata asiaa vähän enemmän, et osaan ymmärtää sua paremmin ja auttaa tarvittaessa?", Lila kysyy, jolloin jäädyn täysin ja alan täristä. Ei ei ei, eiii taas.

"Leon?", Lila kysyy uudestaan, mutta tunnen kuinka alan haukkoa happea. "Rakas shhh, sul ei oo mitään hätää. Kaikki järjestyy vielä.", Lila kuiskaa ja saa luotua välillemme katsekontaktin, kun nousee seisomaan. Lila tarttuu käsistäni kiinni ja silittää kämmeniäni sormillaan ja kuiskailee pieniä kehuja, kunnes alan rauhoittumaan. Lilan pelkkä läsnäolo auttaa rauhoittumaan nopeasti. "Tota en haluis myöntää tätä, mut viilsin itseeni eilen ja oon tehnyt sitä välillä aiemminkin, mut siitä oli pitempi tauko välillä ja kukaan ei tiennyt, ennen ku eilen jäin Ollille kiinni siitä.", soperran tosi hiljaa. "Voi rakas.", Lila kuiskaa ja näen kuinka hänen silmästään putoaa kyynel. "Lupaa mulle jatkossa puhua jos on paha olla, äläkä jooko tee itelles mitään?", Lila pyytää. "Mä lupaan yrittää ainakin.", kuiskaan. "Hyvä.", Lila kuiskaa ja tulee taas halaamaan minua.

"Miksi sulla on vaikeeta?", hän vielä kysyy. "No yksi iso asia oli tää meidän riita joka paino mielessä kokoajan ja sai mut tunteen oloni ihan paskaksi. Ja sit kai mä vähän pelkään et sulle käy jotain nyt kun sulla on toi Diabetes.", aloitan. "Hei mä voi elää ihan normaalia elämää tän sairauden kanssa, älä mieti sitä liikaa. Älä myöskään sitä riitaa, se on nyt käsitelty. Se et et hakenut mulle suklaata, ei tee susta paskaa poikkista tai se et puhuit rumasti, koska niin mäki tein ja aina ei vaan osaa pysyä rauhallisena ja fiksuna. Ei edes aikuset oo aikaa sovussa.", Lila kuiskaa.

"Sit on tapahtunut paljon muutoksia ylipäätään elämässä. Mun isoveljillä joiden kaa olin ennen tosi läheinen on oma elämä ja tuntuu et niiden uudet lapset vie kaiken ajan. Mä kaipaan takaisin niihin meidän yhteisiin yökyläilyihin, ostosreissuihin ja muihin seikkailuihin mitä meillä ennen lapsia oli ja ylipäätään vaan niiden lähelle. Ja mä kaipaan myös niiden mukaan treenikselle harjoittelemaan kitaran soittoa niiden ja mun kummien kanssa, koska mä haaveilen omasta bändistä tulevaisuudessa. Välillä musta tuntuu onko mulle enää paikkaa niiden sydämessä, vaikka ainakin Olli eilen kyl vakuutti et ois. Ja sit tää 7lk aloitus on ollut aika vaikeeta, ku vanhat traumat alakouluajoista Oulussa yrittää puskea päälle, vaikka kaikki on mennyt Helsingissä aina ihan hyvin koulussa ja mul on ollut kavereita täällä vihdoin. Mua siis Oulussa kiusattiin ihan aina ja siks me taidettiin osittain muuttaki ja tänne, koska Olli ja Ale asu täällä kans. Ja varmaan ihan vaan murrosikä kans vaikuttaa asioihin.", kerron.

"Voi muru, sä oot aivan varmasti sun veljille edelleen yhtä rakas kun aina ennenkin ja sit ku lapset kasvaa pääsette taas tekeen asioita yhessä enemmän. Vannon sen. Ja mä suojelen sua kiusaamiselta, kukaan ei tee sulle mitään pahaa koulussa, kun mä oon sun kanssa. Ja mäki haaveilen bändistä ja haluan valloittaa maailman, mä haluisin olla solistina. Voitas yhessä perustaa bändi tulevaisuudessa. Muista vaan aina kertoa ku joku on huonosti, niin mä lupaan auttaa sua.", Lila kertoo. "Kiitos rakas, sä olet ihanin.", kuiskaan ja rutistan Lilaa itseäni vasten todella tiukasti. "Leon mä en saa happea kohta enää.", Lila kuiskaa, jolloin hellitän naurahtaen otettani. "Sori." "Mennäänkö käveleen vähän?", Lila ehdottaa. "Sopii.", vastaan ja nousen ylös, mutta sen on virhe ja joudun istumaan takaisin, koska silmissä piemenee ja huono-olo valtaa mielen. Nousen ylös ja juoksen kauemmas puskan luokse, kunnes oksennan. Voi vittu, tosi kiva jos tää on oikea tauti ja Lila saa tartunnan multa nyt.

"Leon kaikki hyvin?", Lila kysyy. "Joo, mut huono-olo ja kylmä.", kuiskaan. "Sä taidat olla tulossa kipeäksi. Nyt me unohetaan kävely ja sä lähet kotiin parantumaan.", Lila kuiskaa. "Mut entä jos tää on jo tarttunut sulle?", kysyn harmissani. "Aivan varmasti on ja sille ei voi mitään. Sitäpaitsi tähän aikaan vuodesta pöpöt jyllää ja vaikeaa ylipäätään pysyä terveenä syksyllä, ku koulut alkaa loman jäljiltä.", Lila kuiskaa. "No joo.", huokaisen. "Leon oikeasti, et sä voinut tietää et tuut kipeäksi.", Lila kuiskaa. "Niih.", kuiskaan allapäin. "Leon kato mua. Sä olet upea ja täydellinen poikaystävä, mut nyt sä lähet paranteleen ittesi kotiin. Soitellaan myöhemmin.", Lila sanoo. "No okei sit.", vastaan ja lähden laahustamaan Lilan kanssa vastakkaisiin suuntiin.

Pääsen nopeasti kotiovelle ja oloni on heikentynyt koko ajan. Onkohan tämä sama tauti missä Olli, Ale ja Alva aiemmin oli, jospa koska en halua tartuttaa sille vauvalle etenkään mitään. Toki varmaan ne silti tulis. Oloni heikkenee koko ajan ja aivastan muutaman kerran isoon ääneen, kunnes yskänpuuska iskee ja on repiä keuhkot pihalle. Avaan oven ja täristen astun sisälle ja riisun kengät, pipon ja takin päältäni. Menen vessaan ja juomaan ja oloni on tosi heikko jo. Huono-olo yltää ja ehdin juuri kumartua pöntön ylle, kun taas oksennan. Pian saan oksennettua, hyi kauhee maku suussa. Äiti tulee jostain luokseni ja ohjaa minut heti sohvalle. "Sähän oot kalpea, taidat olla kunnolla kipeä. Mäpäs haen lääkettä ja mittarin.", hän toteaa ja palaa pian luokseni, tunkien kainalooni kuumemittarin. Mittari piippaa pian ja katson sen. "38,8°c", totean ja alan taas yksimään. Äiti ojentaa särkylääkkeen ja vesilasin ja nielen lääkkeen, jonka jälkeen lähden omaan sänkyyn. Äiti tuo pyyhkeen sängyn suojaksi, oksennusämpärin, vesipullon, paperia ja mynthoneita yöpöydälleni ja istuu sängyn laidalle.

"Jospa tuo tauti menisi nopeasti ohi, eikä tarttus ainakaan Emilielle. Mut nuku sä nyt, niin tulee parempi olo. Äitin pikku potilas.", Äiti kuiskaa ja silittelee hiuksiani, samalla laulaen hiljaa lapsuudesta tuttua unilaulua. Se rauhoittaa ja vaivun nopeasti uneen. Jospa aamulla on parempi olo...

__________

Sanoja: 1157

Tämmöstä tällä kertaa, nyt meen tekee enkun esseetä, jota siirsin tän teolla. Ihan vaan koska sen esseen suhteen moti 0, en vaan osaa enkkua...