Die Another Day || Oleksi 3

40

~Leon~

Istun luokassa ja yritän keskittyä opettajan selostukseen jostain elämääkin tärkeämmästä oppitunnin aiheesta. Ei mitää hajua mistä, koska en ole saanut keskityttyä tuntiin oikeastaan yhtään. Enkä edes tiedä miksi. Jotenkin vain tuntuu että ajatukset poukkoilevat miten sattuu, eikä niissä ole päätä eikä häntää. Tuijotan luokan toiselle puolelle Lilaan, joka näyttää keskittyvän tuntiin kunnolla ja kynä hänen kädessään kirjoittaa jotain kokoajan vihkoon. Tai sitten hän vain piirtää, ei voi oikeasti tietää.

Olisipa minullakin motivaatiota opiskella tai edes kykyä esittää muille että keskityn oppitunnin aiheeseen...

Onneksi ajatukseni keskeytyvät kun oppitunti loppuu. Merkitsen nopeasti läksyt ylös, jonka jälkeen pakkaan repun ja riennän ulos luokasta. Olisi ruokavälitunti edessä, mutta onneksi sen jälkeen on enää tuplatunti liikuntaa, kunnes koulu loppuu. Keräännymme tiiviin kaveriporukkamme kanssa yhteen ja lähdemme lokeroiden kautta ruokalaan jonottamaan ruokaa ja syömään. Ruokailun jälkeen juttelemme ja valtaamme käytävän päädyssä olevat sohvat. Lila änkeää kiinni minuun ja laskee päänsä vasten  olkapäätäni. Hymyilen hänelle ja annan hänen olla siinä samalla kun keskityn kuuntelemaan muiden juttua musiikista. En jaksa keskittyä aiheeseen, vaan vajoan taas omiin ajatuksiini.

"Leon hei, tuutko kouluun jälkeen meille käymään? Ollaan oltu niin paljon teillä, et ois kiva ku tulisit meillekkin välillä", Lila kysyy juuri kun olemme nousemassa ja lähdössä kohti pukkareita. Me pelaamme ainakin jalkapalloa tänään ja opettajan tuntien myös teemme jotain juoksutreeniä tunnin alkuun. Tytöillä on kuulemma koripalloa. "Joo voin mä tulla, jos se porukoille sopii. Tosin ainahan niille sopii. Laitan silti viestin varalta", vastaan Lilalle, joka nyökkää tyytyväisenä.

---

Saavuimme juuri Lilan luokse ja menemme suorinta tietä välipalalle ja moikkaamaan kaikkia. Etenkin perheen pienimpiä, jotka roikkuvat heti molempien meidän jaloissa. Jäämme hetkeksi hengailemaan pienten kanssa, kunnes Lila vetää minut mukanaan huoneeseensa.

"Mikä sul Leon on tänään ollu? Olit koulussa tosi poissaoleva, etkä tainnut keskittyä tunneilla oikeastaan yhtään? Se ei oo oikeen sun tapasta. Oon huolissani susta.", Lila kysyy suoraan.

"Öö en mä oikeastaan tiiä. Ajatukset on vaan aivan sekasin. Koulu ja tulevaisuus stressaa paljon ja jotenki on ehkä vaihteeksi ollut synkempiäkin ajatuksia ja tehnyt mieli viillellä. Auta mua Lila, en halua sortua siihen enää...", puran ajatuksiani ja romahdan sen jälkeen täysin. Lila vetää minut halaukseensa ja silittelee hiljaa selkääni. Sanoja ei tarvita. Riittää että hän on läsnä ja kuuntelee.

Kun alan rauhoittua Lila kuiskaa "Ootko sä jutellu tästä muille tai miettinyt esim ihan jotain kuraattorilla tai terapiassa käymistä? Ja auttasko sua vaikka ranteessa ponnarit joita napsutella tai jotkut väkevät pastillit tai joku tällanen mikä veis ajatuksia muualle?"

"Oon mä koulustressistä puhunut äitin kaa, mut muista asioista oikeestaan en.  Varmaan pitäs. Ja oikeestaan en oo miettinyt, mut ei se varmaan haitaksikkaan ois. En mä myöskään tiiä mikä tähän auttaa, mutta voishan nuita kokeilla. Tärkeintä on et sä tiiät ja jaksat mua tästä huolimatta sun elämässä", selitän.

"Kannattaa ja hei tottakai mä jaksan sua. Sunki pitää jaksaa mua mun diabeteksen kanssa, vaikka eihän se toki sillee vaikuta elämästä normaalia elämää, mutta kuitenkin. Mä rakastan sua just sellasena kun oot", Lila vastaa.

"Mäkin rakastan sua", kuiskaan ja vedän Lilan suudelmaan kanssani. Suudelman päätteeksi kaadumme selälleen sängylle ja Lila käpertyy kainalooni.

Piirtelen kuvioita hänen käsivarrelleen, kunnes taidamme  molemmat nukahtaa vahingossa päiväunille...

__________

Sanoja: 506

Välillä taas Leoniakin mukaan... ❤️