Anton

1. Rikottu

HUOM!

Tämä tarina sisältää voimakasta kielenkäyttöä, kiroilua ja kiusaamista sekä väkivaltaa. Jokainen lukee tarinan omalla vastuullaan sillä olen varoittanut tarinan sisällöstä.

Aamun näkökulma

Ensimmäiset vesipisarat osuivat kasvoilleni, kun kävelin kohti laitosmaista rakennusta joka nökötti paikoillaan kuin vankila. Pysähdyin hetkeksi ja tuijotin valkoista koulua kuvotuksen vallassa. Minä inhosin sitä, suorastaan vihasin. Mutta minun oli pakko mennä sinne joka ikinen päivä, koska en voinut muutakaan. Mitä olisin voinut tehdä toisin? En mitään.

Huokaisin syvään, kesäloma oli päättynyt vasta kaksi viikkoa sitten, mutta se tuntui ikuisuudelta. Kaipasin sitä huoletonta tunnetta, kun ei tarvinnut pelätä, kun ei tarvinnut miettiä miten pystyisin olemaan näkymätön. Olisin halunnut palata äidin luokse Helsinkiin, nähdä taas entisiä kavereitani, mennä Linnanmäelle ja hullutella. Mutta minun oli taas pakko kohdata totuus. Se julma tosiasia, että tämä oli minun elämääni.

Koko kesäloma tuntui kuin utuiselta unelta aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta minulla oli kännykkä täynnä kuvia muistutuksena siitä, että ihana kesäloma oli ollut totta. Oli itsensä kiduttamista edes ajatella kesää, mutta se tunki mieleeni väkisinkin.

Karistelin iloiset muistot pois mielestäni. Keräsin viimeisetkin rohkeuteni rippeet ja kävelin eteenpäin. Avasin raskaan lasioven ja astuin koulun sisälle. Korviini kantautui naurua ja huutoja, ne kaikki äänet sekoittuivat päässäni yhdeksi isoksi sekamelskaksi joka sai minut voimaan pahoin. Olisin voinut kääntyä ja juosta ulos ovesta josta hetki sitten olin tullut sisälle, mutta en tehnyt niin. Sillä minä selviäisin tästä päivästä aivan kuten olin selvinnyt joka ikisestä päivästä. Minun piti olla vahva. Minun piti olla näyttämättä, että minuun sattui, että minut rikottiin uudestaan ja uudestaan.

Ensimmäinen askel oli aina kaikkein vaikein, mutta sen jälkeen jalkani toimivat kuin automaattisesti. Ne veivät minua eteenpäin kohti syvyyksien syövereitä kohti painajaista. Kävelin seinänvieriä pitkin ja yritin olla niin kuin minua ei olisikaan. Muut oppilaat kävelivät ohitseni, osa katsoi minua säälivästi, osa ei reagoinut mitenkään läsnäolooni. En edes tuntenut heistä puoliakaan, mutta ilmeisesti he tiesivät kuka minä olin. Ehkä he olivat joskus todistaneet minun nöyryyttämistä, ehkä he olivat nauraneet minulle, ehkä he olivat vain seisoneet paikoillaan ja katsoneet sivusta.

Suljin silmäni visusti kiinni kuin rauhoitellakseni itseäni. En saisi ajatella liikaa, en saisi miettiä kiusaamista. Se sai minut vain rikkoutumaan entistä enemmän. Se teki minut haavoittuvaiseksi ja kaikki näkisivät, että olin liian heikko puolustamaan itseäni.

Kaikki menisi hyvin, minun vain piti päästä luokan ovelle ja odottaa opettajaa. Sitten kaikki olisi hetken aikaa paremmin.

Nopeutin askeliani hieman ja kurkkasin nurkan taakse varmistaakseni ettei hän väijynyt minua missään. Käytävällä ei näkynyt vielä luokkakavereitani ja pääsin turvallisesti biologian luokan ovelle. Helpottunut huokaus pääsi huuliltani ja nojasin vaistomaisesti seinää vasten aivan kuin olisin juossut maratonin. Sydämeni laukkasi epäilyttävän kovaa rinnassani. Se aisti mielentilani. Olin varuillani kuin hirvi metsästyskauden aikana. Pelkäsin, että hän ilmestyisi jostain nurkan takaa ja sanoisi jotain mikä aukaisisi sieluni haavat jotka olin viikonlopun aikana ehtinyt kuromaan umpeen.

Olin onnistunut välttelemään häntä aika hyvin näiden viikkojen aikana. Paitsi yhtenä päivänä olin törmännyt häneen kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla hän oli saanut minut itkemään. En olisi halunnut olla niin herkkä, mutta en voinut sille mitään. Aloin joskus itkemään, kun edes ajattelin kaikkia niitä haukkumanimiä joita hän käytti minusta. Ne olivat aika kamalia nimiä joita en halunnut toistaa edes mielessäni. En tiedä miten hän pystyi sanomaan ne vasten kasvojani. Miten hän pystyi siihen, vaikka hän ei edes tuntenut minua.