Anton

3. Valheenpaljastuskone

Aamu

Heitin kasvoilleni kylmää vettä ja nostin katseeni peiliin joka oli lavuaarin yläpuolella. Tuijotin hetken aikaa särkynyttä tyttöä joka tuijotti minua takaisin verestävillä silmillään. En tunnistanut häntä, en tiennyt kuka hän oli. Hän oli kuin huono jäljennös aikaisemmasta minästäni. Tuo tyttö oli pelkkä väärennös joka esitti minua. Ei mitään muuta.

Hän näytti minulta, hänellä oli punaruskeat hiukset jotka laskeutuivat selkää vasten, hänellä oli yhtä vihreät silmät kuin minulla, mutta ne olivat elottomat täynnä tuskaa ja surua. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja posket hieman lommolla aivan kuin hän ei olisi saanut ruokaa vähään aikaan. Hän oli täynnä ahdistusta, hän oli valmis heittäytymään kuolemaan, jos joku vain antaisi hänelle siihen mahdollisuuden. Hän oli valmis riistämään oman henkensä.

Nostin käteni poskelleni ja säpsähdin kuin hereille. Olin muuttunut niin paljon aivan liian paljon. En tiennyt enää kuka olin ja mitä halusin. Olin kuin eri ihminen, minä olin eri ihminen. Osa minusta mietti kuolemaa, mutta pieni osa huusi vastaan. Sisälläni käytiin kolmatta maailmansotaa joka vei minusta kaikki voimat. En jaksanut enää taistella vastaan ja yrittää selvitä. Olin saanut tarpeekseni, en aikoisi enää koskaan palata kouluun. En halunnut enää ikinä nähdä Antonia, en halunnut kuulla hänen ääntään, en halunnut pelätä hänen vuokseen ja ainoa keino miten pääsisin tästä kaikesta pois oli niin yksinkertainen, mutta silti niin monimutkainen. Kuolema.

Olin joskus aikaisemminkin ajatellut sitä ja sitten jossain vaiheessa havahtunut todellisuuteen. Mutta nyt taas löysin itseni niiden masentavien ajatusten ympäriltä jotka vetivät minua kohti pimeyttä. Olisi vain niin helppoa luovuttaa ja tuudittautua uneen. Ei olisi huolia ei murheita. Kaikki olisi niin paremmin. Minun ei tarvitsisi enää pelätä tai keksiä valheita joihin itsekin aloin uskoa. Olisi vain rauha ja hiljaisuus, jotka veisivät minut pois tästä maailmasta.

Puhelimeni soittoääni sai minut hypähtämään melkein ilmaan. Tunsin housujeni taskussa kännykkäni värinän. Vedin sen esiin ja nielaisin äänekkäästi. Soittajan kuva pomppi kännykän näytöllä ja olisin voinut purskahtaa itkuun, kun tuijotin isäni hymyileviä kasvoja.

En edes ajatellut sen enempää, kun annoin sormeni luisua vihreän luurin päällä ja vein kännykän nopealla liikkellä korvalleni.

- Haloo, vastasin heiveröisellä äänellä.

- Aamu, onko kaikki hyvin? isä kysyi hädissään.

Tiesin heti, että rehtori oli soittanut isälle ja ilmoittanut, että olin kadonnut koulusta.

- Joo, mulle vaan tuli huono olo ja mun oli pakko päästä äkkiä kotiin.

Isä huokaisi helpottuneena puhelimen toisessa päässä.

- Olet siis kotona?

- Jep, mumisin.

- No hyvä. Minä ehdin jo huolestua.

Omatuntoni soimasi minua inhosin sitä, että isä kärsi minun takiani.

- Tää on kai jotain flunssaa, valehtelin ja yritin kuulostaa vakuuttavalta.

- Minä tulen parin tunnin päästä kotiin, kai sinä pärjäät siihen asti yksin? isä kysyi ja kuulin pillin vihellyksen taka-alalta.

Isä oli ilmeisesti vieläkin valmennushommissa enkä halunnut häiritä hänen työntekoaan enempää.

- Joo. Ei mulla ole mitään hätää, vakuuttelin.

- Hyvä, lepää nyt ja nähdään kohta, isä sanoi vakavana ja lopetti puhelun nopeasti.