Arvoton.
Negatiivinen.
Turmeltunut.
Onneton.
Naurettava.
Sitä kaikkea minä olen. En kiistä sitä, en aio valehdella. Minä olen paha. Pahempi kuin kukaan muu. Se kulkee veressäni. Se on kiinni sieluni syrjässä. Pahuus. Se kulkee joka päivä mukanani ku...
[Kirjailijan kommentti:] Hello! Hyvää pääsiäistä kaikille! Ja juuri tämän juhlan takia ajattelin käyttää kaiken vapaa–aikani tämän luvun kirjoittamiseen ja yllättää teidät nopealla päivityksellä! Tämä luku ei ole yhtä pitkä kuin yleensä, mutta silti tärkeä sisällöltään.
Ja vaikka luvusta saakin selville hyvin mistä kohti se alkaa niin mainitsen nyt kumminkin, että luku alkaa lauantaipäivästä eli samasta päivästä jonka iltana Aamu riitelee äitinsä kanssa.
Kiitos taas kaikista tykkäyksistä, kommenteista ja siitä, että seuraatte minua! Olette mahtavia ja ihania lukijoita! :)
Mutta hyvää lukuhetkeä ja toivottavasti nautitte tästä luvusta!
Charlotte
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
–––––––––––––
Anton
Istuin sängylläni ja tuijotin paperia käsissäni, olin tuijottanut sitä hiljaisuudessa jo jonkin aikaa. Ehkä kauemmin kuin luulinkaan. En vain saanut silmiäni irti siitä kuvasta, joka tuijotti minua takaisin. Silmät jotka olivat täynnä tuskaa, huulet jotka olivat pelkkä rosoinen viiva ja kasvot jotka olivat haudanvakavat.
Se kuva oli niin tuttu minulle, ehkä liiankin tuttu. Olin niin monesti nähnyt tuon ahdistuneen katseen peilistä ja toivonut, että jotain sellaista tapahtuisi, että saisin syyn hymyillä. Että joku saisi vedettyä minut pois siitä synkkyydestä, joka oli salakavalasti kietoutunut sydämeni ympärille.
Ennen olin epäillyt, että sitä päivää ei koskaan tulisi. Olin vain vajonnut syvemmälle pimeyteen ja, vaikka kuinka olin yrittänyt räpiköidä kohti valoa, niin en koskaan jaksanut jatkaa niin kauan, että olisin päässyt ylös omin avuin.
Mutta kaikki oli muuttunut, nyt kaikki oli toisin. Nyt minä hymyilin, olin hymyillyt monta kertaa ja se oli vain ja ainoastaan Aamun ansiota. Hän oli valoni, hän oli tähteni, joka johdatti minut takaisin kotiin. Hän vetäisi minut pimeydestä pois ja tiesin, että hän oli jo saanut minut puoleenväliin. Aamu oli tietämättään auttanut minua, hän oli jo parantanut sieluni haavat jotka olin itse viiltänyt omilla ajatuksillani. Hän pelastaisi minut, hän oli enkelini, minun oma enkelini.
Minä katselin itseäni, omia kasvojani jotka oli piirretty lyijykynällä valkoiselle paperille. Jokainen viiva, jokainen jälki jonka kynä oli jättänyt paperille kertoi kaiken minusta. Minä olin haavoittuvainen, heikko ja rikkinäinen, mutta se kaikki korjaantuisi. Se kaikki jäisi historiaan, kunhan vain saisin Aamun luopumaan kokonaan pelostaan minua kohtaan ja ymmärtämään, että en halunnut hänelle pahaa.
Olimme edistyneet jo aika hyvin. Hän pystyi rauhoittamaan itsensä ilman apuani, hän ei panikoinut niin herkästi kuin ennen ja tiesin, että hän oli vahva. Vahvempi kuin hän itse edes tiesi. Mutta minua pelotti hieman se, että jotain sellaista tapahtuisi mikä saisi Aamun taas näkemään minut hirviönä. Sitä minä olin ollut tai olin kai vieläkin. En ollut vieläkään päässyt kokonaan irti siitä ajatuksesta, että olin samanlainen kuin oikea isäni.
