Anton

11. Oikotie onneen

Anton

Oli hiljaista. Hyvin hiljaista, mutta minä pidin siitä. Suteni oli tyyni, se ei valittanut, se ei uikuttanut vaan se oli paikoillaan mieleni nurkassa. Se oli tyytyväinen, minä olin tyytyväinen.

Asiat loksahtelivat pikku hiljaa oikeille paikoilleen, kaikki olisi kohta paremmin ja tiesin, että tästä ei voisi mennä muuta kuin ylöspäin.

Ensin en ollut pitänyt ajatuksesta, että kiusaamiseni tuli julki myös Aamun vanhemmille, mutta nyt olin siitä asiasta toista mieltä. Oli helpottavaa tietää, että Aamun ei tarvinnut enää salata asioitaan perheeltään vaan hän sai vihdoin ja viimein elää vapaammin ilman pelkoa.

Tämä oli kuin olisimme kääntäneet uuden lehden elämissämme eteenpäin. Aamu pystyisi antamaan minulle anteeksi, hän oli luvannut yrittää ja minä tiesin, että hän pystyisi siihen.

Ei hän muuten olisi suudellut minua, ei hän muuten olisi antanut minun koskettaa häntä niin kuin olin koskettanut, ellei hän olisi ollut valmis edes yrittämään.

Painoin sormeni vaistomaisesti huulilleni, pystyin tuntemaan Aamun huulet, pystyin maistamaan vadelman hennon maun, joka sai minut sekaisin. Ne suudelmat olivat olleet kuin taikaa. Muistaisin sen hetken ikuisesti ja vaalisin sitä muistoa mielessäni elämäni loppuun asti. En voisi koskaan unohtaa ensisuudelmaani.

Olin oikeastaan iloinen, että en ollut koskaan ennen suudellut ketään muuta. En ollut säästänyt ensisuudelmaani tarkoituksella sielunkumppanilleni, mutta en ollut vain koskaan edes tuntenut vetoa muihin tyttöihin ja sen vuoksi en ollut lähestynyt ketään. Ja nyt olin onnellinen, että en ollut koskaan hairahtanut suutelemaan ketään toista.

Minun oli vieläkin hieman vaikea uskoa sitä, että Aamu oli oikeasti suudellut minua takaisin. Se oli jotain sellaista minkä olin ajatellut tapahtuvan vasta vuosien päästä tai ei ehkä koskaan. Mutta ilmeisesti olin aliarvioinut Aamun tunteet minua kohtaan. Hän selvästi tunsi jotain voimakasta sillä hän oli rauhoittunut kosketukseni vaikutuksesta.

Minäkin tunsin jotain voimakasta, ei se ollut rakkautta, mutta melkein. Minä halusin niin kovasti tutustua Aamuun, halusin tietää kaiken hänestä ihan kaiken. Kaikki heikkoudet, vahvuudet ihan kaiken.

Auto pysähtyi kotimme pihaan saaden minut palaamaan takaisin haavemaailmastani tähän hetkeen. Kapusin nopeasti ulos ja kävelin talon sisälle. Kuulin selvästi isän vahvat askeleet takanani, kun olin aikeissa mennä omaan huoneeseeni.

– Anton minä haluan puhua kanssasi, isä sanoi vakavana ja huomasin, että äiti vilkaisi meitä molempia hieman huolestuneena.

Käännyin vaistomaisesti ympäri, kun isä viittoi minut mukaansa. Huokaisin syvään, kun mietin mitä isä olisi nyt keksinyt. Hän ei koskaan pyytänyt minua työhuoneeseensa ellei hänellä ollut jotain hyvin tärkeää asiaa.

Suljin oven perässäni ja katsoin isää, joka seisoi ryhdikkäänä työpöytänsä edessä.

Hän tuijotti minua hetken aikaa sanomatta sanaakaan aivan kuin odottaen, että minä aloittaisin keskustelun, mutta en tiennyt mitä hän odotti minun sanovan.

– Minä en ole tyhmä Anton, isä sanoi katsoen minua suoraan silmiin.

– Olenko väittänyt niin? kysyin hämilläni, mutta isäni ei reagoinut mitenkään sanoihini.

Hän vain katsoi minua silmät tummuen hieman.

– Mitä sinä olet tehnyt? hän kysyi syyttävästi ristien samalla kätensä rinnalleen.

Kurtistin kulmiani ja mietin olinko tehnyt jotain sellaista mistä isän pitäisi olla vihainen? En ainakaan muistanut mitään ja omasta mielestäni olin käyttäytynyt hyvin koululla palaverissa. Olin pystynyt hillitsemään itseni, vaikka suteni oli yrittänytkin päästä pinnalle monta kertaa.