Anton

7. Ei niin kiltti tyttö

Aamu

Olin sekaisin. Todella sekaisin. Kaikki tunteet vilistivät kehoni lävitse saaden minut häkeltymään.

Olin peloissani, hämilläni, huolestunut ja surullinen. Ja tunsin ne tunteet voimakkaampana, kun tuijotin niitä surumielisiä silmiä jotka olivat lukinneet minut vangikseen.

Anton seisoi siinä parin metrin päässä minusta. Hän vain tuijotti minua hieman yllättyneen näköisenä. Hän ei kai ollut odottanut, että minä olisin sairaalassa, mutta en itsekään ollut odottanut näkeväni häntä täällä.

Hänen kasvonsa olivat onnettoman näköiset. Hän ei näyttänyt yhtään siltä samalta pojalta, joka oli kiduttanut minua kaksi vuotta. Hän näytti niin haavoittuvaiselta, epätoivoiselta ja tuskaiselta, mikä sai minut melkein tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan.

Näin selvästi kyynelien jättämät vanat hänen ihollaan. Hän oli itkenyt. Anton, pahapoika oli todellakin itkenyt. En edes tiennyt hänen olevan niin inhimillinen, olin kai kuvitellut, että hänen kyynelkanavansa olivat kuivuneet ajan myötä kokoon.

Olisin voinut virnistää tai nauraa hänelle, näyttää sen, että inhosin häntä koko sydämeni pohjasta, mutta en ollut enää niin varma vihasinko häntä. Sillä hetkellä en tuntenut pelkoa, en minkäänlaista tarvetta juosta pakoon. En edes tiedä mitä minä tunsin, mutta minusta tuntui, että Anton oli paljon huonommassa kunnossa kuin minä olin koskaan ollut. Kaikki se itsevarmuus ja ylpeys jolla hän oli kantanut kehoaan oli kadonnut hänestä. Hänen ryhtinsä oli huono, hänen hartiansa olivat hieman lytyssä ja hän roikotti päätään kuin alistettuna.

Olin aina kuvitellut mielessäni sen tilanteen, kun pystyisin maksamaan Antonille samalla mitalla takaisin. Olin aina halunnut nähdä hänet yhtä onnettomana kuin itse olin ja nyt kun näin hänet tuollaisessa tilassa niin en silti ollut iloinen.

Katseeni laskeutui hänen oikeaan käteensä jonka rystyset olivat auki ja se oli verestä punainen. Henkäisin syvään ja mietin mitä ihmettä hän oli oikein tehnyt itselleen. Tiesin, että kukaan ei saisi kättään tuollaiseen kuntoon lyömällä toista ihmistä vaan hänen oli täytynyt hakata jotain paljon kovempaa nyrkillään.

Anton kääntyi nopeasti huomattuaan, että tuijotin hänen kättään, hän lähti kävelemään pitkää käytävää pitkin nopein askelin aivan kuin yrittäen paeta minua. Minä vain tuijotin hänen selkäänsä ja katsoin kuinka hän kääntyi silmäosaston puolelle. Olisin halunnut juosta hänen peräänsä ja kysyä oliko kaikki hyvin, mutta se tuntui omituiselta. Miksi olin edes huolissani hänestä? Hän oli kiusaajani. En saanut tuntea sääliä tai mitään muuta tunnetta häntä kohtaan kuin vihaa.

– Mitä sinä vielä siinä seisot? Etkö löytänyt autolle? isä vitsaili saaden minut hätkähtämään.

– Kävin vain vessassa, valehtelin ja kävelin ulos isä perässäni.

Silmäilin papereita joita isä piteli käsissään ja kysyin uteliaana:

– Mitä nuo ovat?

– Pari särkylääkereseptiä selkääni varten, isä sanoi ja minä vain hymähdin vastaukseksi.

Olin iloinen, että lääkärikäynti oli mennyt suhteellisen hyvin. Lääkäri oli selittänyt paniikkikohtauksen oireita ja ne kaikki olivat täsmänneet kohtauksiin joita sain. Hän oli sanonut, että lääkitystä oli turha aloittaa vielä, koska olin saanut vain yhden kohtauksen. En ollut oikaissut käsitystä sillä silloin isä olisi saanut tietää, että olin valehdellut. Enkä muutenkaan halunnut syödä lääkkeitä, kun tiesin mistä tämä kaikki johtui.

Olin vain hiljaa, kun isä käynnisti auton ja laittoi radion päälle. Kohtaaminen Antonin kanssa oli päällimmäisenä mielessäni. En vain tiennyt mitä olisin ajatellut hänestä. Hänen surkea ilmeensä oli jäänyt kummittelemaan ajatuksiini ja en vain saanut sitä pois, en vaikka kuinka yritin ajatella kaikkea muuta.