Arvoton.
Negatiivinen.
Turmeltunut.
Onneton.
Naurettava.
Sitä kaikkea minä olen. En kiistä sitä, en aio valehdella. Minä olen paha. Pahempi kuin kukaan muu. Se kulkee veressäni. Se on kiinni sieluni syrjässä. Pahuus. Se kulkee joka päivä mukanani ku...
[Kirjailijan kommentti:] Hei! Ajattelin julkaista tämän extra luvun Iinan näkökulmasta tässä tarinassa, koska Iina kuuluu osaksi Anton tarinaa ja en ainakaan vielä ole kirjoittamassa Iinalle omaa tarinaa. Mutta toivottavasti pidätte tästä luvusta :) Tämä luku sijoittuu kesään, Anton tarinan jälkeen. Ja sanokaa mitä mieltä olette tästä, olisitteko valmiita tulevaisuudessa lukemaan Iinan tarinan?
Charlotte
------
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Iina
Jos merta katsoi tarpeeksi kauan, pystyi näkemään kuinka se kosketti hitaasti taivaankantta. Hipaisi sitä hetkellisesti, mutta juuri niin että ehdit näkemään sen. Sininen meri saavutti hitaasti sinisen taivaan, joka lankesi ylleni hiljaisena, uhkaavana. Se tummui jokaisen sekunnin myötä, aaltojen pauhun koventuessa korvissani.
Tuntui niin rauhalliselta olla siinä ja katsella sitä kuinka luonto näytti voimansa. Olisi ollut kaunista vain antautua sen vietäväksi, hypätä mereen ja katsoa mitä tapahtuisi, vai tapahtuisiko mitään.
Kuinka monesti olinkaan istunut tässä ja vain miettinyt. Ollut hiljaa ja vain pohtinut, mutta kuitenkaan en ollut koskaan saavuttanut mitään kunnollista ajatusta. Se oli turhaa miettiä, ei se johtanut mihinkään.
Upotin käteni hiekkaan, jonka lämpö alkoi pikku hiljaa kadota. Aamulla se oli tuntunut ihanalta ihoani vasten, nyt jäljellä oli vain karhea pinta, joka raastoi jalanpohjiani.
- Meidän pitäisi varmaan palata hotellille, äidin ääni kantautui korviini ja nostin katseeni häneen.
Hän keräsi napakasti tavaroitaan pieneen rantalaukkuun, jossa oli kaikki mahdolliset värit. Olin ikävöinyt häntä, hänen leipomuksiaan ja touhutustaan. Hän oli kaikkea sitä mitä äidiltä vaadittiin ja paljon enemmän. Hän oli aina tukenani, tapahtui mitä tahansa. Minun olisi pitänyt olla iloinen, mutten kuitenkaan ollut. Olin etuoikeutettu, toisin kuin Aamu, jonka äiti välitti hänestä vain silloin kuin se sattui hänelle sopimaan.
- Voisin jäädä vielä hetkeksi, huomautin, mutta nousin silti ylös.
Äiti katsoi minua tutkivasti, yrittäen selvästi saada käsitystä mitä ajattelin, mitä tunsin. Hän oli tehnyt sitä usein, yrittänyt selvittää ajatuksiani. En puhunut niistä paljonkaan, en halunnut. Mutta olin eristäytynyt muista enemmän, sen jälkeen kun kerroin perheelleni kumppanini kuolemasta. Vanhempani olivat ottaneet asian rauhallisesti, mutta olin kuullut heidän kahdenkeskiset keskustelut, kun he olivat pohtineet miten sudelleni kävisi, jos en löytäisi ketään toista rinnalleni.
Mutta eivät he tajunneet, etten halunnut ketään toista. En mitään typerää varasuunnitelmaa. Halusin hänet. Hänet jonka kuolo oli jo korjannut ja vienyt liian aikaisin minun luotani pois.
