Arvoton.
Negatiivinen.
Turmeltunut.
Onneton.
Naurettava.
Sitä kaikkea minä olen. En kiistä sitä, en aio valehdella. Minä olen paha. Pahempi kuin kukaan muu. Se kulkee veressäni. Se on kiinni sieluni syrjässä. Pahuus. Se kulkee joka päivä mukanani ku...
[Kirjailijan kommentti:] Hei! Eilen sain omasta mielestäni ihan mahtavan idean ja päätin sitten kirjoittaa uuden EXTRA luvun tähän tarinaan! Ja tämä oli ihan tällainen nopea tuotos joten älkää tuomitko, jos näette virheitä tekstissä tai niissä kuuluisissa pilkkujen paikoissa :) Ja tämä luku on lyhyempi kuin muut luvut. Tai lyhyt ja lyhyt, on tässä melkein 2000 sanaa, mutta tämän tarinan mittapuussa se on lyhyt :)
Ja kysymys kuuluu kenen näkökulmasta tämä luku on?! TADAA! Tämä on Derrickin eli Antonin biologisen isän näkökulmasta! Minulla on aina tällainen omituinen tapa kiintyä pahis hahmoihin. Mutta tämä luku antaa hieman viitteitä siitä miksi ja miten Derrick sekosi ja miksi hän on tappanut ihmisiä.
Ja Derrick on aika raju ja kamala tyyppi joten älkää pahoittako mieltänne hänen ajatuksistaan ihmisiä kohtaan. Ja tässä luvussa ei ole väkivaltaa, mutta siinä kuvaillaan lievästi väkivaltaista käyttäytymistä. Joten jos ette pidä sellaisesta niin älkää lukeko tätä lukua.
Lopussa on vielä lyhyt kommenttini joten lukekaa se sillä selvennän siinä pari asiaa tästä luvusta.
Charlotte
–––––
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Derrick
Verta. Punaista tahmaista verta. Se oli hänen vertansa. Minä tiesin sen, minä tunsin sen. Pystyin haistamaan sen tutun kukkaisen tuoksun, joka ennen oli saanut minut rauhoittumaan, nyt se sai minut paniikin valtaan.
Juoksin eteenpäin, juoksin niin nopeaa kuin pystyin, mutta se ei riittänyt. Ei. Olin liian hidas. Jokainen uusi askel oli hitaampi, raskaampi aivan kuin maa olisi vetänyt minua puoleensa, mutta tiesin ettei se johtunut siitä. Se johtui verestä, hänen tuoksusta, siitä että tunsin hänen lipuvan pois ulottumattomiin.
Olin tuntenut sen. Olin tuntenut sen sydämessäni, sielussani asti. Sen kivun jota hän kesti, sen tuskan joka repi hänet tuhansiksi kappaleiksi. Hänen avunpyyntönsä kaikuivat vieläkin mielessäni, vaikka hän ei enää anellut apua. Hän ei puhunut enää, ei vaikka kuinka yritin saada yhteyttä häneen. Hän oli vaiennut, hän oli vajonnut pimeyteen josta ei ollut paluuta.
Sydämeni. Se voimakas sydän, joka ennen oli sykkinyt kiivaana rinnassani rakoili. Tunsin kuinka jokainen lyönti sai sen rikkoutumaan pahemmin, pienistä murtumakohdista tuli nopeasti railoja jotka alkoivat vuotaa verta.
Sieluni. Se vahva sieluni, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympärille alkoi menettää otettaan. Tunsin kuinka se yritti pidellä kiinni hänen sielunsa syrjästä, mutta se lipui koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi saaden suteni vaikertamaan tuskasta.
En silti lopettanut juoksemista vaan jatkoin eteenpäin. Yritin olla optimisti, yritin ajatella että kaikki oli hyvin, vaikka tiesin ettei mikään olisi enää koskaan hyvin.
