Anton

6. Viallinen

Anton

Pimeys. Olin jo tottunut siihen. Se oli osa minua, se oli aina ollut. Mutta silti se tuntui kammottavalle, kun kohtasin sen niin läheltä. Vain mustaa synkkyyttä, joka jatkui ja jatkui. En löytänyt pakotietä pois tästä tilanteesta. En nähnyt valoa tunnelinpäässä, en nähnyt mitään ja en tiennyt miksi. Se oli hermoja raastavaa, kun en tiennyt mikä minua vaivasi ja mihin tämä kaikki lopulta johtaisi.

Tätä oli taas jatkunut jo jonkin aikaa. Se oli nyt pahempaa kuin koskaan aikaisemmin. Se tapahtui yleensä aamuisin, en enää nähnyt mitään puoleen tuntiin, en yhtään mitään. En edes pientä valonpilkahdusta. 

Joka päivä siitä hetkestä tuli pitempi, joka päivä minä pelkäsin enemmän ja enemmän, että ehkä seuraavana päivänä näköni lähtisi lopullisesti. Että ehkä silmäni vain jämähtäisivät pimeyteen aivan niin kuin sieluni oli jo tehnyt. Mutta aina lopulta minä sain näköni takaisin, se palasi pikku hiljaa saaden minut huokaisemaan helpotuksesta. Silti en voinut sille mitään, että pelkäsin nukkumaanmenoa. Pelkäsin, että joku aamu heräisin ikuiseen pimeyteen enkä enää koskaan näkisi mitään.

Olin stressannut entistä enemmän ja se ei todellakaan auttanut tilannettani. Suteni oli hyvin levoton mikä sai minut hermostumaan ja en pystynyt enää hillitsemään sitä kunnolla. Ajatukseni olivat levällään päässäni ja meinasin menettää malttini pienimmistäkin asioista.

Koulussa kaikki oli päin persettä, mutta yritin olla näyttämättä sitä kenellekään. Mutta aina kun pääsin koulusta pois annoin patoutuneiden tunteideni vapautua ja hakkasin seinää niin kauan, että käteni olivat verestä punaiset. Se helpotti oloani hetkeksi, mutta mitään muuta iloa siitä ei ollutkaan. Onneksi haavat paranivat nopeasti suteni ansiosta, sillä muuten minulla olisi ollut selittämistä vanhemmilleni jotka eivät tienneet mitään tavastani rankaista itseäni tuskalla ja kivulla.

Mutta olin niin väsynyt tähän kaikkeen, olin pysytellyt taka–alalla kokonaisen viikon, en ollut yrittänyt lähestyä Aamua ja olin ollut välituntien ajan hänestä kaukana. Se oli ollut hyvin vaikeaa ja tilannetta ei helpottanut se, että Tomas oli yhtäkkiä alkanut viettämään aikaansa Aamun kanssa. Hän liimautui tytön kylkeen kiinni kuin iilimato ja Aamu ei tehnyt ikinä elettäkään työntääkseen häntä kauemmaksi. Se sai suteni raivoamaan pääni sisällä. Se yritti vaatia minua tappelemaan Tomasin kanssa, mutta sain aina jotenkin estettyä itseäni. Tiesin, että olisin voittanut Tomasin helposti jopa ihmismuodossa, mutta en halunnut aiheuttaa Aamulle enempää traumoja tappamalla hänen ihastuksensa.

Toinen asia josta olin hämilläni oli se mies, joka aina välillä toi Aamun kouluun. Isto ja Kari olivat valistaneet minua asiasta ja he olivat täysin varmoja, että mies oli Aamun poikaystävä. Minä en taas voinut uskoa sitä. Ei kukaan vanhempi antaisi viisitoistavuotiaan tyttärensä seurustella täysi–ikäisen miehen kanssa. Mutta jopa Iina oli kertonut Heidin sanoneen, että Aamu ei ollut kieltänyt mitään, kun tyttö oli udellut miehestä. Mutta minkälainen ihminen Aamu edes oli, jos hänellä oli poikaystävä ja hän silti antoi Tomasin liehitellä itseään.

Olin joskus kuullut sanonnan, että hiljaiset tytöt olivat pahimpia, mutta en siltikään uskonut, että Aamu olisi sellainen.

Mutta toisaalta Iina oli kertonut minulle yrittäneensä puhua Aamulle monia kertoja kuluneen viikon aikana, mutta hän oli käyttäytynyt täysin eri tavalla kuin yleensä. Hän oli jopa kiroillut ja saanut Iinan melkein sanattomaksi. Se oli jotain hyvin harvinaista, sillä Iinaa ei niin vain vaiennettu. Mutta tiesin mistä se johtui. Aamu oli tietämättään alkanut aistimaan minun tunteeni. Hän peilasi minun mielentilojani ja silloin hän ei pystynyt kontrolloimaan itseään. Mutta miten hän olisikaan edes pystynyt pitämään itsensä kurissa, kun hän ei tiennyt mitään siitä, että hän tunsi minun tunteitani ja sen vuoksi hän käyttäytyi poikkeuksellisesti.