Anton

2. Syyllisyys

Antonin näkökulma

Minun. Hän on minun.

Suteni matala ääni kaikui päässäni saaden minut tajuamaan mitä äsken oli oikein tapahtunut.

Katsoin suu auki Aamun loittonevaa selkää, kun hän juoksi ulos luokasta pakokauhun vallassa. Olisin tahtonut mennä hänen peräänsä pyytää anteeksi ja yrittää selittää, mutta en tehnyt niin. En vain voinut. 

Olin kuin naulittu paikoilleni. Seisoin siinä luokan edessä ja kaikki oppilaat tuijottivat minua. Osa katsoi minua tuomitseva ilme kasvoillaan, mutta suurin osa tuijotti pulpettiaan aivan kuin häveten itseään ja sitä että he eivät olleet estäneet minua. Eivät he ikinä estäneet minua eivät edes yrittäneet tulla väliin. Eivät he silti hyväksyneet sitä, että kiusaisin, mutta he pelkäsivät minua. Ja heillä oli syytäkin. Olin paha, pahempi kuin kukaan muu. Minussa virtasi saastunut veri joka sai minut käyttäytymään ala–arvoisesti muita kohtaan.

Oletko nyt tyytyväinen?

Suteni kysyi vihaisesti, mutta en vastannut mitään. Minä tiesin kyllä, että se oli odottanut kuusi pitkää vuotta meidän sielunkumppania. Se oli ulvonut levottomana siitä lähtien, kun olin täyttänyt kymmenen ja kun se oli vihdoin herännyt eloon sisälläni. 

Susien elämäntehtävä oli löytää kumppani, rakastaa ja pitää huolta hänestä. Mutta vasta kuusitoistavuotiaina ihmissudet pystyivät aistimaan sielunkumppaninsa. Ja nyt minä olin pilannut suteni ja oman elämäni tuhoamalla kumppanimme elämän. Olin käyttäytynyt raukkamaisesti. Olin aina ajatellut etten tarvitsisi kumppania, että hän olisi vain yksi heikkous lisää. Mutta kun olin koskettanut hänen ihoaan olin tuntenut rauhan sisälläni. Olin ollut hetken aikaa onnellinen. Kaikki se synkkyys ja pahuus minusta olivat väistyneet sekunniksi, kun olin saanut tuntea yhteyden välillemme. 

Olin huijannut itseäni kaikki nämä vuodet kuvittelemalla, että selviäisin ilman kumppaniani. En mitenkään pystyisi elämään ilman häntä, en voisi jatkaa eteenpäin muuta kuin hänen kanssaan. Ja nyt olin tuhonnut kaiken. Hän ei antaisi koskaan minulle anteeksi, minä en koskaan antaisi anteeksi itselleni.

Katsoin jalkojeni juuressa lojuvaa muistikirjaa ja nostin sen varovasti käsiini. Olin sotkenut sen. Kirjan kansi joka oli koristeltu tyttömäisesti oli märkä ja mennyt jo hieman kuprulle. Omatuntoni soimasi minua. Se huusi suteni kanssa kilpaa sättien minua nimillä jotka eivät loukanneet minua mitenkään.

En tiennyt edes mitä ajatella. Aamu oli minun sielunkumppani. Hänet oli tehty minua varten ja minut oli tehty häntä varten. Kuun jumalatar oli valinnut meidät toisillemme kaikista mahdollisista vaihtoehdoista. Minun piti kunnioittaa hänen päätöstään, minun piti hyväksyä se.

Mutta se tulisi olemaan vaikeaa, kun edes ajattelinkaan mitä olin tehnyt näiden kahden vuoden aikana. Olin kiduttanut Aamua joka ikinen päivä. Olin sanonut hänelle kauheita asioita, olin töninyt häntä käytävällä, tyhjentänyt hänen laukkunsa lattialle ja joskus olin soitellut hänelle pilapuheluita. Ja minkä takia? Koska olin ilkeä ja tunteeton paska joka purki pahaa oloaan viattomaan tyttöön joka sattui muuttamaan uudelle paikkakunnalle.

Hän oli ollut helppo kohde, yksinäinen arka ja ujo. Juuri sellainen tyypillinen tyttö joka ei tekisi pahaa edes kärpäselle. Mutta osasyy käyttäytymiseeni johtui myös sudestani joka oli aina reagoinut Aamun läsnäoloon ja nyt tiesin miksi. Se oli aistinut jo ensi tapaamisesta lähtien, että hän oli minun kumppani. 

Kirosin mielessäni itseäni. Jos olisin vain tiennyt, että meidät oli tarkoitettu toisillemme niin en olisi koskaan haukkunut häntä, en olisi koskaan tönäissyt häntä kumoon, en olisi satuttanut häntä, en olisi rikkonut häntä. Mutta en olisi koskaan saanut tehdä kenellekään niin, oli sitten kyse kumppanistani tai kenestä tahansa.