Anton

10. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki

Aamu

Koko loppupäivä meni kuin unessa. Kävelin tunnilta toiselle ja istuin vain paikoillani. Kaikki näyttivät tietävän, että kiusaamiseni oli tullut ilmi sillä monet oppilaat tuijottivat minua myötätuntoisina ja osa hymyili minulle rohkaisevasti, kun taas opettajat silmäilivät minua mietteliäinä. Ihan kuin he eivät olisi vieläkään uskoneet, että minua oli kiusattu heidän silmiensä alla. 

Tai sitten he tuijottivat minua kamalan ulkonäköni vuoksi. En todellakaan näyttänyt hyvältä. Silmäni olivat punaiset ja turvoksissa kaikesta itkemisestä. Ja kasvoni olivat nuhruisen näköiset aivan kuin olisin juuri herännyt talviunilta, mutta en välittänyt miltä näytin. Halusin vain tämän päivän päättyvän nopeasti ja odotin sitä hetkeä, kun saisin rojahtaa omaan sänkyyni nukkumaan.

Kun viimeinen tunti loppui, Tomas halasi minua vielä viimeisen kerran vakuuttaen että kaikki menisi hyvin. Minä vain nyökkäsin hänelle ja pinnistin pienen hymyn kasvoilleni ennen kuin lähdin luokasta.

Emme olleet Tomasin kanssa puhuneet siitä miksi hän oli itkenyt. Enkä välttämättä halunnut edes tietää sillä minulla oli aavistus, että Tomas piti minusta enemmän kuin antoi olettaa. Mutta vaikka minä olin ihastunut häneen, niin en enää ollut varma mitä tunsin. Enkä ollut edes valmis aloittamaan minkäänlaista seurustelusuhdetta kenenkään kanssa, en vielä kun olin itse aivan sekaisin. En tiennyt mitä ajatella tai miten saisin ajatukseni kokoon. Kaikki mietteeni olivat yhtä suurta sekamelskaa jota minun oli vaikea hallita. Ihan kuin pääni sisällä olisi ollut iso perhosparvi jota olisin turhaan yrittänyt ottaa kiinni. Siltä minusta tuntui. Minä olin keskellä kaaosta, minä olin kaaos ja enkä tiennyt miten saisin kaiken selvitettyä.

Kävelin hitaasti kohti rehtorin huonetta. Käytävät autioituivat hetkessä ja ennen kuin ehdin rehtorin toimiston luo näin tutun hahmon, joka käveli kiivain askelin pitkin käytävää.

Nielaisin äänekkäästi, kun näin tarkemmin isän kasvot jotka olivat vääristyneet vihaiseen ilmeeseen. Hän näytti hyvin julmalta mustissa vaatteissa mitkä saivat hänet näyttämään pikemminkin palkkatappajalta kuin minun isältäni.

Siirsin katseeni automaattisesti maahan ja en voinut sille mitään, että aloin taas itkeä. En vain pystynyt pidättelemään kyyneliä jotka työntyivät väkisin silmäkulmistani ulos. Olin pelännyt tätä hetkeä eniten. En tiennyt mitä sanoisin isälle, miten selittäisin hänelle kaiken. Hän varmasti luuli epäonnistuneensa isänä ja se sai sydämeni särkymään tuhansiin osiin.

Isä oli hetkessä luonani, hän kiersi kätensä hellästi ympärilleni ja rutisti minua itseään vasten.

– Shhh...älä itke Aamu, isä mutisi lempeästi, – kaikki on nyt hyvin, hän vakuutti.

Minä en sanonut mitään vaan nyyhkytin hiljaa, kunnes sain koottua itseni kasaan. Nostin katseeni varovaisesti isääni, joka tuijotti minua edelleen tuohtuneen näköisenä.

Nielaisin äänekkäästi, kun tajusin hänen olevan vihainen minulle. Tietysti hän oli raivoissaan. Olin pimittänyt häneltä kaksi vuotta karun totuuden. Minä itsekin olin vihainen itselleni. Olin luullut voivani salata kiusaamiseni, olin luullut voivani elää sen asian kanssa, mutta en ollut tajunnut, että se vaikutti kaikkeen. Kiusaamisellani oli suuremmat vaikutukset elämääni kuin olin edes osannut odottaa. Olin työntänyt isän melkein kokonaan pois elämästäni, en jutellut hänelle, en viettänyt aikaani hänen kanssaan niin kuin ennen olin tehnyt. Ja olin pitänyt äitiini vähemmän yhteyttä, sillä pelkäsin, että hän huomaisi jonkin olevan vialla.

– Minä en ole vihainen sinulle, isä sanoi nopeasti aivan kuin hän olisi lukenut ajatukseni.

– E–Etkö? kysyin heikolla äänelläni.