Anton

5. Ikiunesta heränneet

Aamu

Tuijotin epäuskoisena punaista laukkuani, joka oli jotenkin ilmestynyt takaoven eteen. Hieraisin pari kertaa silmiäni aivan kuin varmistaakseni, että aivoni eivät temppuilleet. Mutta näin oikein. Se oli minun koululaukkuni, joka nojasi ovenpieltä vasten.

En tiennyt kuka sen oli tuonut ja miksi, mutta olin todella kiitollinen sille henkilölle, joka auttoi minua näin. Olin pähkäillyt koko viime yön laukkuni kohtaloa, mutta nyt minun ei tarvinnut miettiä sitä enää ja tunsin hetkellisen keveyden sydämeni päällä. Nyt minulla oli yksi huoli vähemmän.

Nostin repun varovasti maasta ja huomasin heti ison pinssin, joka oli laitettu Antonin tekemän reiän päälle. Pinssissä oli kaunis harmaa susi joka ulvoi kallionkielekkeellä täysikuuta. Se muistutti paljon piirustuksiani, mutta pinssin kuva oli paljon hienompi. Minä vain tuijotin sutta hetken aikaa ja pieni hymynkare nousi huulilleni. Ehkä minulla sittenkin oli salainen ystävä, joka yritti auttaa minua.

Vein laukun omaan huoneeseeni ja avasin sen hitain liikkein. Nostin muistikirjani laukun kätköistä ja heitin sen yöpöytäni laatikkoon huokaisun saattelemana. En sietänyt sitä silmissäni. Se sai minut vain muistamaan sen kammottavan hetken jonka halusin vain unohtaa.

Ummistin hetkeksi silmäni kiinni ja kokosin itseni ennen kuin otin loput kirjat repustani. Katsoin niitä voimattomana ikuisuudelta tuntuvan ajan. En tiennyt miten selviäisin huomisesta, mutta minun oli vain jotenkin pakko yrittää pitää itseni kasassa.

Siirsin koulukirjani sivuun ja kurtistin kulmiani, kun huomasin biologian kirjan kannessa ruutupaperin, joka oli teipattu maalarinteipillä kiinni. Paperissa luki kaikki läksyt eiliseltä ja tältä päivältä.

Katsoin käsialaa hetken aikaa. Se oli siistiä ja hyvin korutonta. Se oli silti ilmiselvästi pojan kirjoittamaa, mutta kuka luokastani vaivautuisi näkemään näin paljon vaivaa minun vuokseni? Ehkä Tomas? Oliko hän tuonut laukkuni? Mutta miksi? Hän ei ollut ystäväni, ei oikeastaan. Hän oli aina joskus hymyillyt minulle ja olin tehnyt pari koulutyötä hänen kanssaan, mutta ei se tarkoittanut mitään. Hän oli vain ollut ystävällinen niin kuin hän oli yleensä kaikille.

– Aamu! Uutiset alkaa! Rasmus huusi alakerrasta saaden minut säpsähtämään.

Juoksin nopeasti olohuoneeseen ja hyppäsin Rasmuksen viereen, joka löhösi sohvalla. Olimme koko päivän vain katsoneet televisiota ja pelanneet Rasmuksen tuomalla Xboxilla. Se oli ollut hauskaa ja olin hetkeksi unohtanut kaiken muun.

Onneksi Rasmus ei ollut jatkanut enää kyselytuntiaan, joka oli saanut edellisiltana ikävän käänteen, kun hän yritti saada minut tunnustamaan, että minua kiusataan. Mitä enemmän hän painosti minua sitä enemmän sulkeuduin kuoreeni. Lopulta Rasmus oli antanut minun olla ja olin kiitollinen, että hän oli ymmärtänyt jättää minut rauhaan.

– Siis oikeasti mikä nykyajan opettajia oikein vaivaa? Rasmus kysyi pudistellen päätään.

– Miten niin? kysyin ja sieppasin kaukosäätimen käsiini.

– No kuka oikeasti antaa kotitehtäväksi television katselemista?

– Uutiset ei ole kyllä parasta viihdettä, huomautin ja painoin äänen kovemmalle.

– Silti, Rasmus mumisi ja syventyi selaamaan kännykkäänsä.

Minä vain kohautin hartioitani, en voinut mitenkään tietää mitä yhteiskuntaopin opettajamme päässä liikkui, kun hän oli antanut meille tehtävän katsoa uutisia. Mutta en kyseenalaistanut hänen opettamismetodejaan.

– Missä muuten isä on? kysyin ja tuijotin tylsistyneenä litteää taulutelevisiota.

– Se lähti lenkille, Rasmus selitti nostamatta katsettaan.