Anton

[EXTRA LUKU] Hirviö sisälläni

[Kirjailijan kommentti:] Hellurei! Eli päätin taas ilahduttaa teitä ihanat rakkaat lukijat extra luvulla! Tämä luku on lyhyempi kuin normaalit luvut ja kirjoitin tämän eilen joten se on aika nopea tuotos. Mutta sain hetkellisen inspiraation ja päätin tehdä luvun....*rumpujen pärinää* Jasperin näkökulmasta! Wuhuu! Kuka osasi odottaa tätä? Ei varmaan kukaan, koska sanoin viime luvun lopussa, että tässä tarinassa ei selviä miksi Jasperin susi on lievästi ilmaistuna sekaisin. Mutta en vain voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa tätä lukua sillä, kun saan jonkun idean niin se ei jätä rauhaan ennen kuin kirjoitan sen ylös. Ja ei tässäkään selviä koko juttua, että mitä Jasperin elämässä on tapahtunut aikaisemmin, mutta luku voi antaa nuorukaisesta hieman erilaisen kuvan teille.

Hyvää juhannusta kaikille! Muistakaa juhlia varovaisuutta noudattaen! :)

Charlotte

-------

Jasper

Seisoin metsän isoimman puun edessä, joka kohosi korkeuksiin melkein pilviin asti. Sen vahvat oksat kurkottelivat toisia puita kohti aivan kuin se olisi halunnut vetää ne halaukseen saavuttamatta kuitenkaan niiden läheisyyttä.

Tuijotin vain sitä hetken aikaa paikoillani, sen mahtava olemus sai minut aina lumoutumaan, vaikka näinkin sen joka ikinen päivä. Siirsin katseeni kahteen isoon oksaan joiden päällä oli melkein ränsistynyt puumaja, jonka punainen väri oli haalistunut harmahtavaksi. Se oli rakennettu hieman vinoon ehkä tarkoituksella tai sitten jollakin oli ollut käytössä viallinen vatupassi.

Majan toisella puolella oli pieni ikkuna jossa roikkui kauhtunut koinsyömä ikkunaverho. Sen ohuessa kankaassa näkyi vielä himmeästi pieniä kukkia, mutta ne olivat kauhtuneet melkein olemattomiksi ääriviivoiksi. Olin meinannut monesti vaihtaa sen, mutta Lisa oli kieltänyt minua. Hänen mielestään ikkunaverhon vaihtaminen oli kuin olisi repinyt majan sielun irti. Se kuului majaan ja sitä ei saisi koskaan korvata uudella.

Kävelin lähemmäksi puuta ja kosketin sen karheaa pintaa, joka tuntui kovalle sormieni alla. Pienet muurahaiset kävelivät kaarnaa pitkin saaden minut nyrpistämään nenääni. Toivoin mielessäni, etteivät ne söisi puuta niin että se kaatuisi maja mukanaan. Se olisi katastrofi sillä maja oli ainoa paikka jossa sain olla rauhassa, se oli turvapaikkani.

Nostin katseeni hitaasti ylös ja virnistin kun näin majan oviaukosta kurkistavan pellavapäisen tytön. Hänen siniset silmänsä kohtasivat harmaani ja pieni suloinen hymy ilmestyi tytön pyöreille kasvoille.

Minun ei tarvinnut sanoa sanaakaan, kun hän jo heitti vanhat kuluneet köysitikkaat puuta vasten. Tartuin köysiin kiinni ja kiipesin tikkaat ylös vaivattomasti.

Kömmin hitaasti majan sisälle ja tervehdin Lisaa joka vain tuijotti minua silmät sädehtien. Hän näytti söpöltä punaisessa mekossa, joka paljasti hänen pulleat jalkansa ja käsivarret jotka olivat lyhyet. Lisa oli kokonaisuudessaan hyvin pienikokoinen ollakseen ihmissusi. Hän oli vuoden nuorempi kuin minä, mutta hän näytti hyvin pieneltä, vaikka hän oli jo yhdeksän vuotias.

Mutta en ollut oikeutettu moittimaan hänen poikkeuksellista ulkonäköään. Olin itsekin kaukana ihanne ihmissusilapsesta. Olin laiha, hyvin laiha. Käsivarteni olivat kuin tikut, jalkani olivat kuin kopio kuivista puun oksista ja kehoni oli kuin lauta.

Minä häpesin itseäni ja ulkonäköäni joka sai muut nauramaan minulle. Kukaan ei kunnioittanut rääpälettä, joka joskus perisi alfan tittelin. En tiennyt edes halusinko olla johtaja, halusinko oikeasti johtaa sellaista laumaa joka ei edes välittänyt minusta?