Anton

12. Kahden tulen välissä

Aamu

Sydämessäni, pienessä heikossa sydämessäni tuntui lämpö, joka valtasi sen pikku hiljaa kokonaan. Olin omassa maailmassani ja leijailin pilvissä, kun edes ajattelin sitä, että Anton oikeasti piti minusta. Hän oli myöntänyt sen, hän oli vain nyökännyt, mutta näin hänen silmistään, että hän tarkoitti sitä. Olin iloinen, suunnattoman iloinen siitä, että hän ei ollutkaan yrittänyt käyttää minua vain hyväkseen. Mutta en silti tiennyt mitä tämä kaikki tarkoitti.

Tunsin lievän omantunnon pistoksen, kun muistelin Antonin ilmettä, kun olin sanonut, että eilen tapahtunut oli ollut virhe. En ollut oikeasti tarkoittanut sitä, mutta en ollut tiennyt mitä muuta olisin voinut sanoa. Olin ollut peloissani ja hämmentynyt. Ja olin halunnut vain päästä nopeasti pois Antonin läheisyydestä sillä en tiennyt miten suhtautua häneen.

Mutta se miten hän oli suudellut minua sanojeni jälkeen...wow...en tiennyt mitä ajatella siitä lyhyestä suudelmasta, joka oli saanut jokaisen soluni kuumenemaan. Mutta sen jälkeen Anton oli noin vain lähtenyt saaden minut hämmentymään entisestään. En tiennyt miksi hän oli tehnyt niin, mutta olisin mieluusti halunnut jatkaa hänen suutelemista, vaikka se ajatus tuntuikin tällä hetkellä hieman vieraalle.

En silti tiennyt mitä ajatella hänestä. Anton oli kuin perhonen, joka istahti paikoilleen ja sitten yhtäkkiä pyrähti lentoon kaarrellen eri suuntiin. Hän oli yhtä arvaamaton ja äkkipikainen, enkä osannut tulkita hänen käyttäytymistään. Mutta sen tiesin, että minä tunsin jotain häntä kohtaan, jotain sellaista mitä en pystynyt ymmärtämään.

Hätkähdin hieman, kun äiti pysäytti auton jarrut kirskuen kotimme eteen, hän paiskasi auton oven kiinni ja ryntäsi kauppakassit käsissä talon sisälle. Minä juoksin hänen peräänsä ja kuulin kuinka äiti puuskutti kävellessään keittiöön.

Tiesin, että äiti oli raivoissaan siitä, että Anton oli myöntänyt pitävänsä minusta. Äidin mielestä se oli katastrofi ja ehkä joskus aikaisemmin olisin itsekin ajatellut samoin, mutta en enää. Nyt en tiennyt mitä ajatella sillä Anton sai minut tuntemaan niin paljon, että luulin pakahtuvani.

– Se poika tykkää Aamusta! äiti kiljui isälle, joka tukehtui melkein kahviinsa.

– A–Anteeksi mi–mitä? isä kysyi rykien ja siirteli katsettaan minusta äitiin.

Minä pyöräytin silmiäni ja nojasin vain rennosti keittiön ovenpieltä vasten.

– No se kiusaaja! Hän myönsi, että hän pitää Aamusta ja sen vuoksi hän kiusasi! äiti huusi täyttä kurkkua, – ja sinä pidät sitten huolen siitä, että se poika ei yritä mitään, äiti sanoi osoittaen isää sormellaan.

Isä katsoi äitiä aivan kuin tälle olisi kasvanut toinen pää, mutta isä ei ollut koskaan pitänyt siitä kuinka äiti ylireagoi asioihin. Oli sitten kyse mistä tahansa niin äiti aina teki kaikesta draamaa. Hän sai joskus pienetkin asiat muuttumaan niin suuriksi, että hän olisi sopinut käsikirjoittamaan Kauniita ja Rohkeita.

– Siis rauhoitu nyt vähän. Mistä sinä tiedät, että se poika tykkää Aamusta? isä kysyi katsoen äitiä odottava ilme kasvoillaan.

– Hän oli kaupassa ja kuolasi Aamun perään kuin mikäkin raivotautinen koira, äiti sihisi saaden minut siristelemään silmiäni.

En pitänyt siitä miten hän puhui Antonista ihan kuin poika olisi ollut maailman pahin hirviö. Ei hän ollut hirviö, ei ainakaan enää. Olin ehkä joskus ajatellut niin, mutta nyt Anton oli muuttunut silmissäni. Hän oli huomaavainen, kohtelias ja ehkä hieman ujo. Hän ei osannut ilmaista itseään samalla tavalla kuin muut ja hän ei ilmeisesti pitänyt puhumisesta. Se tuntui olevan hänelle hankalaa ainakin silloin, kun hän ei käyttänyt kirosanoja tai muuten karskia kieltä.