Anton

[Maistiainen Anton 2 tarinasta]

[Kirjailijan kommentti:] Hello ihanat lukijat! Niin kuin olen jossain vaiheessa todennut, niin kyllä kirjoitan Anton 2 tarinan tulevaisuudessa. Olen kuitenkin jo alkanut sitä hahmottelemaan ja olen kirjoittanut osia kohtauksia valmiiksi. 

Päätinpä sitten hieman ilahduttaa teitä ja julkaista pätkän Anton 2 tarinasta. Se on Aamun näkökulmasta ja aika lyhyt pätkä, mutta toivon että se antaa teille kärsivällisyyttä odottaa.

Ja kiitos siitä, että jaksatte lukea Anton tarinaa yhä uudelleen ja uudelleen. On ilo nähdä aina, että Anton on välillä ykkösenä ihmissusi kategoriassa. Ja toivonkin, että luette tarinaa ja jaatte sitä, sillä olen kovasti yrittänyt saada tarinaa kustannusyhtiöille. Ja auttaisi hyvin paljon, jos tarina saa lisää lukukertoja ja kommentteja :) 

Kiitos jo etukäteen! 

Charlotte

-------

Satoi vettä. Oli satanut jo monta päivää, eikä sille näkynyt loppua. Raskaat vesipisarat paiskautuivat ikkunaa vasten, liukuen sen kiiltävää pintaa pitkin alas. Minä tuijotin niiden matkaa, kun ne katosivat näkyvistä ihan niin kuin minäkin.

Suljin silmäni hetkeksi, niin lyhyeksi aikaa, että tuntui etten sulkenut niitä ollenkaan. Nykyään kaikki hetket olivat kuin ohitsekiitävä sekunti. Ne olivat ajan vilahduksia, eivät mitään muuta. Joskus minusta tuntui, että elin jonkun toisen elämää. Että minut minut oli ohjelmoitu tekemään asioita joista en pitänyt, joista en nauttinut. Olin kuin robotti, jolla oli tunteeton hymy kasvoillaan, joka sanoi asioita jotka kaikki halusivat kuulla.

Eihän minulla voinut olla syytä olla onneton. Minulla oli kaikkea mitä ihminen vain voisi toivoa itselleen, mutta silti minulla ei ollut mitään omaa, mitään sellaista minkä olisin itse saavuttanut.

Haaveeni olivat murskana lattialle, en saanut niitä enää kokoon. Kaikki unelmani olivat kadonneet tuulen mukana, enkä löytänyt niitä enää, enkä edes jaksanut yrittää hapuilla niitä. En saisi kuitenkaan otetta, oli kulunut liian kauan aikaa, liian monta vuotta, että pystyisin saavuttamaan sen mitä joskus olin halunnut.

Huokaus karkasi huuliltani ja painoin molemmat käteni tiskialtaan kylmää reunaa vasten. Olisin tahtonut juosta, paeta pois, mutten voinut.

Olin liian kiinni hänessä, olin liian riippuvainen hänen kosketuksestaan, hänen sielustaa, hänen rakkaudestaan. Hän oli minulle kuin huumetta, joka vei minut läsnäolollaan toiseen maailmaan, jossa en tarvinnut mitään muuta kuin hänet rinnalleni. Mutta kun hän oli poissa, olin kateissa. En tiennyt mitä tehdä, olin turta, eksyksissä. En ollut enää varma kuka olin, mitä halusin elämältäni ja mihin suuntaan tämä kaikki oli menossa.

Olinko onnellinen? En tiennyt. Hänen kanssaan tunsin olevani onnellinen, hän sai aina huoleni katoamaan kuin taikaiskusta, mutta viime aikoina hän ei ollut enää tukenani. Hän ei ollut enää luonani, ei niin kuin ennen.

Hän oli muuttunut. Minä olin muuttunut. Me molemmat olimme muuttuneet.

En tuntenut olevani enää mitään muuta kuin hänen kihlattunsa, hänen morsiamensa, hänen tuleva vaimonsa. Heidän Luna. Sitä minä enää olin, en mitään muuta.

Olin kadottanut itseni näiden vuosien aikana, olin hukannut palan sydämestäni ja sielustani niiden päivien joukkoon, kun hän etääntyi minusta.

En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta jotenkin kaikki oli muuttunut. Jotenkin asiat olivat menneet eri tavalla kuin olin halunnut niiden menevän.

Säpsähdin hieman, kun korviini kantautui ääniä, jotka saivat mietteeni katkeamaan. Kuulin hänen askeleensa, kun hän käveli makuuhuoneestamme kohti keittiötä. Olisin tunnistanut hänen askeleensa tuhansista muista. Olisin pystynyt suunnistamaan hänen luokseen, vain pelkän tuoksun turvin. Olisin löytänyt hänet miljoonien ihmisten keskeltä, koska me olimme yhtä. Hän oli minä, minä olin hän. Me tunsimme toistemme tunteet, mutta joskus mietin tunsiko hän kuitenkaan enää minun omiani. Miten hän muuten pystyi olemaan niin normaali, vaikka minä olin kuolemassa sisältäpäin.

Suljin silmäni, kun tunsin hänen katseensa itsessäni. Tiesin aina milloin hän tuijotti minua, tiesin aina milloin hän loi varovaisia silmäyksiä minuun. Hänen katseensa poltteli ihoani, se oli miellyttävä tunne, joka sai minut aina värisemään. Tunsin punan nousevan poskilleni, en ikinä pääsisi eroon siitä, että punastelin niin helposti.

Rutistin luomeni kovempaa kiinni, kun tajusin hänen seisovan selkäni takana. Hän oli lähellä minua, niin lähellä, että tunsin yhteyden sielujemme välillä.

Se sattui, se sattui joka paikkaan, kun tiesin miten janosin hänen koskestustaan. Mutta kun se loppuisi, minusta tuntui kuin hän veisi sydämeni mukanaan. Minä olin varma, että hän tunsi samoin. Mutta hän oli paljon vahvempi kuin minä, hän oli aina ollut.