Arvoton.
Negatiivinen.
Turmeltunut.
Onneton.
Naurettava.
Sitä kaikkea minä olen. En kiistä sitä, en aio valehdella. Minä olen paha. Pahempi kuin kukaan muu. Se kulkee veressäni. Se on kiinni sieluni syrjässä. Pahuus. Se kulkee joka päivä mukanani ku...
[Kirjailijan kommentti:] Hello rakkaat lukijat! Olen oikeasti todella pahoillani eilisen luvun lopusta, mutta tämän tarinan olen suunnitellut menemään näin ja valitettavasti en halua muuttaa sen kulkua. Tässä on kuitenkin lupaamani extra luku, joka on tadaa Derrickin näkökulmasta. Monet tiesivätkin oikein, että Antonin oikea isä on palannut ja katsotaan mitä hän tekee, pelastaako hän Aamun vai tuleeko Aamusta Derrickin uhri?
Seuraava luku tulee sitten kun tulee, en ole edes aloittanut sitä, joten siinä voi kestää, sillä koulunikin alkaa ensi viikolla. Mutta yritän saada sen nopeasti valmiiksi! Kiitos kaikista kommenteista ja tykkäyksistä! Ja jakakaa Anton tarinaa ja kertokaa siitä kaikille ystävillenne! Yritän lähettää kirjan kustantajille, joten kaikki mainos on hyvästä tarinalle! :)
Charlotte
----------
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Derrick
Kiljuntaa. Huutoja. Avunpyyntöjä. Ne olivat niin tuttuja ääniä minulle, melkein kuin musiikkia korvilleni. En ollut vähään aikaan kuullut mitään sellaista, mitä nyt kuulin. Olin viettänyt hiljaiseloa, yrittänyt jättää pimeyden ja elää normaalia elämää, ilman kuolemaa, ilman tuskaa, ilman kostoa. Mutta nyt kun kuulin ne suloiset soinnut korvissani, minussa heräsi eloon se sama liekki, jonka olin yrittänyt sammuttaa.
Halusin tuntea veren maun suussani, halusin näyttää kuka minä olin, minkälainen hirviö minusta oli tullut. Halusin vain tuntea sen tunteen, että olin elossa, ja tappaminen sai minut tuntemaan hetkellisesti sen, etten ollut vielä kuollut.
Seisoin vain paikoillani, ja kuuntelin lumoutuneena sitä, kuinka joku aneli apua viimeisillä voimillaan. Kallistin hieman päätäni, viileä ilma hiveli tuuheaa turkkiani. Tunsin lumihiutaleiden tipahtelevan puiden oksilta päälleni. Olisin voinut hymyillä, jos olisin kyennyt siihen.
Pystyin kuvittelemaan, kuinka kaunista metsässä oli. Lunta oli varmasti viisi senttiä, pystyin tuntemaan sen pehmeyden isojen tassujeni alla.
Olin ennen rakastanut talvea, silloin kun olin vielä normaali, kun olin onnellinen. Nyt talvi oli vain yksi vuodenaika muiden joukossa, se ei merkinnyt minulle mitään muuta kuin sitä, että pimeys tuli nopeammin. Ja minä rakastin pimeyttä, minä rakastin sitä kuinka synkkyys valtasi myös muiden elämän, ei vain minun.
Minä en voinut luonnolleni mitään, olin tappaja, olin kaikkea sitä, mitä ihmiset inhosivat. Murhaaja, sitä minä olin, enkä katunut mitään. Se teki minusta hirviön, ihan oikean hirviön.
Kiljaisu sai minut säpsähtämään hieman. Suteni vinkaisi mieleni perukoissa, saaden minut hämilleni. Se ei yleensä reagoinut surumielisellä äänellä mihinkään, se oli jo tottunut kuolemaan ja luulin, ettei se välittänyt tippaakaan tuon sieluparan tuskasta, joka kaikui pitkin metsää. Mutta olin ehkä väärässä, sillä suteni hiljainen valitus kaikui mielessäni, kun kuuntelin vaikerruksia, jotka kipu ja tuska saivat tuossa henkilössä aikaan.
