Anton

[Toinen Maistiainen Anton 2 tarinasta]

[Kirjailijan kommentti:] Hei ihanat rakkaat lukijat! Kävipäs tällainen juttu, että inspiraationi on ollut hieman hukassa tarinoideni suhteen. Ja tässä selailin hieman muita julkaisemattomia tarinoitani ja aloin lukemaan Anton 2 tarinan luonnoksia. Sittenpä iski pieni inspiraation poikanen, ja kirjoitinpa tässä hetki sitten lyhyen, mutta toivottavasti mieluisan pätkän Antonin ja Aamun hetkestä :)

Olen itse henkilökohtaisesti ikävöinyt ihan kamalasti Anton tarinan hahmoja, en ainoastaan Aamua ja Antonia vaan myös kaikki sivuhahmoja. Etenkin Theo ja Lucas ovat olleet kaipauslistan ykköspaikoilla, koska he ovat ainakin omasta mielestäni symppiksiä :)

Mutta nauttikaa tästä lyhyestä tekstin pätkästä ja kiitos kaikille kommenteista ja tykkäyksistä joita tämä  tarina on saanut! Olette ihan parhaita! :) 

Charlotte

----------

Silmäluomeni painuivat hitaasti kiinni. En jaksanut pitää niitä enää auki, en vaikka minun olisi pitänyt kyetä pysymään hereillä vielä hetki. Mutta hetkistä joiden piti kestää vain parin sekunnin ajan, oli tullut pitempiä. Minuuteista tuli tunteja hujauksessa, enkä voinut muuta kuin mennä ajanvirran mukana, joka vei minua kauemmaksi elämästäni, kauemmaksi kaikesta siitä mistä välitin.

Vuodet olivat kuluneet ohitseni nopeammin kuin ennen, ne olivat kuluttaneet minut melkein loppuun. En enää tunnistanut itseäni samaksi henkilöksi, joka olin joskus ollut. Olin menettämässä itseni, olin menettämässä hänet. Ehkä olin jo menettänyt.

Avasin silmäni nopeasti ja tuijotin työhuoneeni ikkunaa, jonka toisella puolella näkyi katuvalojen loisteessa oleva bussipysäkki. Oli jo hämärää, melkein pimeää. Olin taas myöhässä.

Sydämessäni tuntui painava tunne, ihan kuin joku olisi asettanut tiiliskiven sen päälle. Minua ahdisti, minua pelotti. Huokaisu karkasi huuliltani ja sammutin pöydälläni olevan vanhan antiikkisen työlampun, jonka Aamu oli ostanut minulle. Hän oli sanonut, että se sopisi hyvin minun vanhanaikaiseen huoneeseeni, jossa tapetitkin olivat kuin suoraan 30 - luvulta. Minä olin naurahtanut hänelle ja sanonut että pidin työhuoneestani, koska se oli asia jonka olin saavuttanut itse, ilman isäni apua. Aamu oli hymyillyt sanoilleni. Hän oli painanut hellän suudelman huulilleni ja sanonut olevansa minusta ylpeä. Se hetki oli yksi parhaimmista hetkistä elämässäni. Nyt niitä hetkiä ei enää kerääntynyt niin paljon kuin olisin halunnut. En antanut aikaa hänelle, en antanut meille hetkiä jolloin olisimme voineet luoda lisää muistoja.

Syyllisyys, se painoi minua. Olin menettämässä hänen luottamuksensa. Olin jo ehkä menettänyt sen. Hän ei enää uskonut sanaani, niin kuin ennen, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Hän jaksoi silti uskoa minuun, hän jaksoi, vaikken enää itse jaksanut.

Joka aamu kun sanoin hänelle, että tulisin pian takaisin, hänen silmissään syttyi toivo. Toivo siitä, että tällä kertaa tarkoitin mitä sanoin. Mutta hän pettyi aina, minä petin hänet aina, sillä palasin vasta silloin, kun hän jo nukkui.

- Anton? hiljainen ääni kuiskasi oven suunnasta, saaden minut säpsähtämään.

Käänsin katseeni naiseen, joka omisti minut, sydämeni, sieluni ja kehoni. Aamu seisoi oven suussa pukeutuneena punaiseen pyjamaansa ja minun mustaan talvitakkiini, joka oli ihan liian iso hänelle. Hänen hiuksensa olivat hieman sekaisin ja hänen poskensa helottivat punertavina, johtuen kylmyydestä, joka velloi pihalla.

Oli omituista nähdä hänet täällä, paikassa jossa harvemmin koskaan olimme yhdessä. Olin tottunut siihen, että pidin työni erossa kodistani. En halunnut Aamun olevan tietoinen kaikesta siitä, mitä jouduin tekemään työni takia.

- Ajoitko sinä tänne pyjamassasi? kysyin hieman huvittuneena, mutta samalla sydän särkyen, sillä tiesin hänen kaivanneen minua niin paljon, ettei hän välittänyt missä vaatteissa hän oli lähtenyt ulos.

Olin tietysti tuntenut hänen tunteensa, mutta olin raukkamaisesti työntänyt ne sivuun, sillä minun oli pitänyt keskittyä töihin. Olin tehnyt niin jo monta kertaa, koska Aamun tunteet olivat liian voimakkaita, ne saivat minun keskittymiseni herpaantumaan, mitä en todellakaan halunnut silloin, kun halusin päästä asioissa eteenpäin.

Aamu tuijotti minua väsyneenä. Hänen kasvoilleen nousi nolostunut ilme ja hän kietoi kätensä ympärilleen kuin suojellakseen itseään katseeltani.

- En saanut nukuttua, hän kuiskasi, laskien katseensa lattiaan.

Hän varmasti ajatteli, että hänen tulonsa tänne oli virhe. Hän yliajatteli vieläkin, näin sen hänen kasvoiltaan kuinka hänen aivonsa työskentelivät liikaa.

- Tule tänne, mutisin ja ojensin käteni häntä kohti.

Aamu käveli hitain, hennoin askelin minua kohti. Kun hän oli pöytäni vierellä, hän painoi pienen kätensä omani päälle. Kipinät tuntuivat lohduttavilta vasten ihoani. Ne olivat voimistuneet mitä vanhemmiksi tulimme.

Näin Aamun hymyilevän kauniisti, kun vedin hänet syliini istumaan. Hän painoi päänsä automaattisesti rintakehääni vasten. Kuulin hänen huokaisevan syvään, kun kiedoin käteni suojelevasti hänen ympärilleen ja nuuhkin hänen ihanaa tuoksuaan.

Siitä oli jo liian kauan, kun viimeksi olimme näin sylikkäin. En edes muistanut milloin olin pidellyt Aamua kauemmin kuin viisi sekuntia. Olin huono kumppani, olin pettänyt kaikki lupaukseni. Olin epäonnistunut jälleen kerran ainoassa tehtävässä mikä minulle oli annettu.

- Minä kaipaan sinua, kuiskasin sanat ilmaan, sydän kurkkuuni pompaten.

- Minä kaipaan sinua myös, Aamu myönsi ja minä rutistin häntä kovemmin, koska halusin ettei tämä hetki koskaan päättyisi.