How To Find Happiness (finnish)

9. luku

Alicia

Aloin taas soittaa pianoa säännöllisesti. Opetin jopa Annan soittamaan tuiki tuiki tähtösen kunnolla. Aloin pikkuhiljaa pitää elämääni elämisen arvoisena, mikä oli kokonaan Ianin ansiota. Mummokin tuli käymään useammin ja soitin hänelle pianoa muutaman kerran. Kävin ulkona huomattavasti useammin, minkä ansiosta kalpeuteni alkoi hieman helpottaa. Näytin taas normaalilta, mitä nyt painosta uupui useampi kilo.

"Jack voitti sen ottelunsa", Ian kertoo. Istumme taas ulkona, hänellä on tauko. "Toisella osapuolella ei kuulemma ollut mitään mahdollisuuksia", Ian hymähtää. Se kuulostaa ihan Jackilta.

Haluaisin tavata hänet, kirjoitan vihkoon ja näytän sitä Ianille.

"Ai Jackin vai?" Ian hämmästyy ja nyökkään. Hän raapii niskaansa ja tuijottaa taivaalle, kunnes sitten huokaisee ja nyökkää. "Hyvä on, mutta varaudu pettymään." Pudistan päätäni, en minä pettyisi. "Soitan hänelle tänään ja kysyn sitä", Ian lupaa ja hymyilen hänelle.

"Haluatko soittaa pianoa tänään?" Pudistan päätäni. Olen soittanut liian usein, vierassaliin kerääntyy liikaa katsojia. Sitä paitsi, vanhempani tulevat vierailulle tänään. "Tosiaan", Ian sanoo. "Kannattaa varmaan palata sisälle, eivätkö vanhempasi olekin tulossa tänään?" Palaan huoneeseeni yksin, Ianin tauko on ohi ja hänen pitää mennä hoitamaan muita potilaita. Avaan huoneeni oven pahaa aavistamatta.

"Missä olet ollut?" Äiti kysyy kipakasti. Osoitan ikkunasta ulos.

"Ulkona? Ilman hoitajaa?" Isä raivostuu. Pudistan päätäni, kyllä minulla oli hoitaja.

"Olet myöhässä", äiti vaihtaa aihetta. Katson häntä anteeksipyytävästi, en tiennyt, mihin aikaan he olivat tulossa. He eivät olleet kertoneet. Ovi avautuu ja sulkeutuu takanani.

"Hyvä, Alicia on näköjään palannut", lääkäri - Carl - astuu huoneeseen. "Minulla on hyviä uutisia; hänen elinajanodotteensa on parantunut." Tuijotan lääkäriä ilmeettömästi, hänen on pakko valehdella. Äiti alkaa itkeä.

"Ihanaa", äiti nikottelee, vaikka minusta tuntuukin, että hän valehtelee. Olemme kaikki vain odottaneet kuolemaani, sen takia he adoptoivat Thomasin.

"Miksi?" Isä kysyy.

"Emme ole ihan varmoja", Carl sanoo. "Mutta uskomme muutoksen johtuvan Aliciasta itsestään. Hänen asenteensa elämää kohtaan on parantunut." Äiti ja isä vilkaisevat minua terävästi, mutta keskittyvät sitten lääkäriin.

"Mikä ennuste sitten on?"

"Hän on saanut muutaman kuukauden lisää", Carl vastaa ja vanhempani huokaisevat. "Mutta jos hän onnistuisi lihomaan muutaman kilon, voisimme suorittaa leikkauksen. Se ei silti olisi riskitöntä, mutta..." Kalpenen.

"Emme halua leikkausta", äiti sanoo.

"En ole edes kertonut - "

"Selviytymisen mahdollisuus on kuitenkin häviävän pieni vai mitä?" Isä keskeyttää. "Emme halua lyhentää Alician jäljellä olevaa aikaa. Sitä paitsi, Alicia ei tahdo leikkausta, vai mitä?" Isä katsoo suoraan silmiini esittäessään kysymyksen. Minulla on vain yksi vaihtoehto. Nyökkään - ja kuolemantuomioni on taas voimassa.

"Selvä sitten", Carl huokaisee periksi antaneena.

"Oliko tässä kaikki?" Äiti kysyy.

"Oli", Carl sanoo ja vanhempani kiittävät. Carl lähtee ja jään kolmistaan vanhempieni kanssa. Hymyilen heille. Isä kävelee sanaakaan sanomatta ovelle ja pitää sitä auki äitiä varten.

"Älä tee mitään tyhmää", äiti sanoo kävellessään ohitseni ja ovi sulkeutuu heidän takanaan.

Älkää käsittäkö väärin. Minä kyllä rakastan vanhempiani ja he rakastavat minua. Tai ainakin rakastivat. Mutta sairaalassa viettämieni kuukausien aikana me olemme kaikki vain odottaneet, koska he voivat tilata hautakiven.

A/N

Tällainen luku tällä kertaa...
Kommentteja saa laittaa, positiivista tai negatiivista :)

-Micchan-