How To Find Happiness (finnish)

30. luku

Faye

Ei tässä näin pitänyt käydä. En näe kunnolla eteeni kun ryntään metsän läpi, kyyneleet poskia pitkin valuen. Kuinka he saattoivat? Kuinka he voivat tappaa veljeni, Chrisin, viimeisen – ainoan – tukipilarini? Kompastun puunjuureen, mutta nousen saman tien takaisin ylös. Kukaan ei lähde perääni, metsä on hiljaa, lukuun ottamatta ryminää, jonka aiheutan juoksullani.

     Lopulta minun on pakko pysähtyä. Tasaan katkonaista hengitystäni, mikä ei ole erityisen helppoa, kun on juossut itkien itsensä ihan loppuun. Käperryn palloksi puun juurakkoon. Pitkät punaiset hiukseni suojaavat minua peiton lailla, mutta suojaväri ei ole maailman paras. Samassa minulle riittää. Inhoan hiuksiani, tajuan sen juuri sillä hetkellä.

     Toimisikohan voimani myös hiuksiini? Kokeilen sitä, kuvittelen, kuinka hiukset katkeavat ja putoavat pois. Se toimii paremmin kuin odotin, puoli metriä tukkaani putoaa maahan, se näyttää ihan vereltä, muistuttaen veljestäni. Nyyhkäys kohoaa taas rinnastani ja käännän katseeni. Jatkan juoksuani, en tiedä mihin mennä.

     Miksi ylipäätään lähdin tähän typerään kisaan? Chrisin takia, tietenkin. Olen aina tehnyt kaiken Chrisin takia. Miksikö? Koska hän on ainoa, joka minulla on. Synnyin vahinkolapsena, eivätkä vanhempani epäröineet kertoa sitä. Päinvastoin he huusivat sen vasten kasvojani joka ikinen kerta, kun tulivat kännissä baarista kotiin. Kolmevuotiaasta lähtien, noin suunnilleen – joten voitte uskoa että menetin uskoni muihin ihmisiin melko nopeasti. Ainoa syy siihen, että olen elossa vielä tänäkin päivänä, on Chris. Hän laittoi minulle ruuan, osti vaatteeni, saattoi kouluun.

     Ja nyt Chris on kuollut. En voi enää palata kotiin, en ilman Chrisiä, vanhempani tappaisivat minut. Minun on pakko voittaa tämä kisa, toivottava, että Chris saa elää. Hengitykseni vinkuu ja pysähdyn, lysähdän maahan, koska jalkani eivät kanna enää. Vain vähän aikaa, kohta jatkan taas eteenpäin. Kierähdän kyljelleni ja vedän polvet koukkuun rintaani vasten, makaan sikiöasennossa siinä kosteassa sammalikossa.

     Taidan nukahtaa. En ole syönyt tai nukkunut kunnolla viikkoon, Chrisin mielestä oli tärkeämpää käyttää kaikki aika temppelin löytämiseen. Ehtisimme levätä sitten kisan jälkeen. Olin eri mieltä, olisimme olleet paremmassa iskussa levänneinä ja hyvin syöneinä, mutta en tietenkään väittänyt vastaan, kuljin vain kiltisti mukana.

     On hämärää kun herään. Metsä viilenee nopeasti ja lähden liikkeelle, se on ainoa keinoni pysytellä lämpimänä. Nostan takkini kauluksen pystyyn ja hetken kadun hiuksista luopumista. Ne olivat lämmittäneet mukavasti. Auringon laskettua näen tuskin muutamaa metriä pidemmälle. Tennarini uppoavat pehmeään maahan ja kiroan mielessäni. Tällä menolla en löydä temppeliä, ellen sitten kävele sitä päin.

     Samassa törmään johonkin, johonkuhun, joka tarttuu kiinni minuun. Kiljahdan, kun sävähdys kulkee lävitseni ja nainen seisoo edessäni, valaisten metsän ympärillään. Näen vihreäsilmäisen pojan, joka pitää kiinni ranteestani.

     "Viides pari on syntynyt. Te, jotka olitte ennen kaksi, olette nyt yksi. Kohtalo on niin määrännyt ja sattuma toteuttanut, mikään ei voi sitä muuttaa, eikä kuolema teitä erottaa. Kun toinen elää, ei toinen voi kuolla. Näin on nyt ja näin on aina oleva."

     Nainen katoaa ja vie valon mukanaan. Yritän kiskaista käteni irti pojan otteesta, mutta hän ei irrota. Paniikissa aiheutan hänelle syvän viillon käsivarteen oikukkaalla kyvylläni, jonka Chris toivoi minun valitsevan.

     "Faye, rauhoitu", poika sanoo vakaalla äänellä – ja kumma kyllä minä rauhoitun. Taskulampun valo syttyy ja häikäisee silmiäni, nostan vapaan käteni varjostamaan kasvojani.